Kahden ja puolen viikon kuluttua Adrianna oli saanut tikit pois kyljestään ja olokin oli jo parempi, eikä haavaa enää särkenyt niin paljoa. Siksipä tyttö oli päättänyt lähteä kaupungille Emilyn kanssa. Hän käveli parhaillaan pitkin Foyersin puiston kivetystä laukku olallaan. Oli varhainen aamupäivä, eikä kello ollut edes yhtätoista vielä. Adriannaa ei tarvinnut kolmasti muistuttaa – sillä kahdesti niin oli jo tehty – herra Harten kuusikymmentävuotisjuhlista, jonne koko Draken perhe oli kutsuttu. Edes Adriannalla ei ollut tällä kertaa mitään juhlia vastaan – olettaen, että Jamie oli paikalla. Kumpikaan heistä ei juurikaan nauttinut juhlista, joten he voisivat pitää sen aikaa seuraa toisilleen.
Adrianna kulki jälleen omissa ajatuksissaan miettien mitä pukisi päälleen. Olihan hänellä toki vaihtoehtoja – lähes kaikki hänen äitinsä valitsemia. Poliisipäällikkö yleensä kutsuttiin kaikenlaisiin juhliin ja hänen oletettiin tuovan loput perheestään mukana. Totta puhuen Adrianna oli itse kieltäytynyt tulemasta juhliin ja kun ei ollut saanut tahtoaan läpi, oli keksinyt tekosyitä. Mutta oli kai onni, että hänen tätinsä oli vaatesuunnittelija ja teki usein myös Adriannalle puvut ja kaiken lisäksi hän ei joutunut maksamaan niistä juuri mitään.
Emily kulki hiukan hänen edellään ja siksi tämä ei kiinnittänyt Adriannaan sen suurempaa huomiota. Eikä toinenkaan tyttö kiinnittänyt huomiota mihin asteli, vaan vaelteli vain ajatuksissaan ja juuri siitä syystä onnistui kompastumaan yhteen kivetyksestä hiukan nousseeseen tiileen. Aikansa horjahdeltuaan hän päätyi kaatumaan suoraan kohti lampea. Tyttö sulki silmänsä ja manasi itsekseen. Mutta molskahdusta ei kuulunut. Ja jokin oli kiinni hänen ranteessaan. Jokin viileä. Pian tyttö tunsi itsensä vedettävän pystyyn. Kohta hän tuijottikin vaaleahiuksisen miehen siennanruskeisiin silmiin.
”Oletko kunnossa?” mies kysyi.
”Minä… Joo, olen”, Adrianna sanoi. ”Kiitos avusta.”
”No tuskinpa tuonne lampeen olisi kovinkaan mukava molskahtaa”, mies sanoi ja hymyili sitten. ”Olen Henry Gascoigne.”
”Oletko ranskalainen?” tyttö kysyi.
”Minä? Ehen”, Henry naurahti ja sukaisi hiuksiaan.
”Ai. Anteeksi. Sukunimesi vain kuulosti ranskalaiselta”, Adrianna nolostui hieman. Vasta silloin Emilykin oli näyttänyt huomaavan Adriannan jääneen jälkeen.
”Hei, Ria! Mihin sinä oikein…”, Emily keskeytti lauseensa huomatessaan komean miehen Adriannan edessä. ”Jäit?”
”Anteeksi, Em”, Adrianna pahoitteli. ”Kompastuin ja hän pelasti minut putoamasta lampeen.”
”Tietysti”, Emily huokaisi ja kääntyi miehen puoleen. ”Adrianna on kävelevä katastrofi. Noh, ainakin välillä. Joten tämä on ihan normaalia.”
Adrianna näytti nolostuvan hieman. Hän kutsui kyllä itsekin itseään käveleväksi katastrofiksi, mutta siitäkin huolimatta se kuulosta paljon pahemmalta tullessaan ulos jonkun muun suusta. Hän ei ollut kai vielä oikein tottunut siihen. Mutta hän ei vihastunut, saatikka loukkaantunut siitä ja sitä paitsi, olihan Emily hänen paras ystävänsä.
”Adrianna Drake”, tyttö esitteli itsensä huomatessaan unohtaneensa senkin. ”Mukava tutustua. Vaikkakin ei välttämättä ihan parhaissa merkeissä, mutta…”
”Mitäs pienistä”, Henry sanoi ja heilautti kättään. ”Aika kuitenkin rientää ja minun täytyy ehtiä töihin. Ehkä törmäämme taas uudestaan.”
”Mihin päin olet menossa?” Emily kysyi Adriannan puolesta.
”Poliisitalolle”, Henry sanoi ja nyökkäsi.
”Ai, oletko sinä poliisi?” Adrianna sai päänsä selväksi ja kysyi.
”Poliisikokelas”, mies ilmoitti hiukan ylpeänä.
”Miksen ole kuullut sinusta?” Adrianna kysyi kulmat kurtussa.
”Anteeksi?” Henry kurtisti myös kulmiaan.
”Ai, totta kai”, Adrianna sanoi tajutessaan, että mies tuskin tajusi mistä hän puhui. ”Isäni on poliisipäällikkö.”
”Ihanko totta?” Henry yllättyi positiivisesti. Ties mitä hänen mielessään sitten kävikään. ”Sain vastikään siirron Foyersiin ja olen menossa ilmoittautumaan yksikkööni.”
”Ehkä siis tapaamme vielä montakin kertaa”, Adrianna sanoi hymyillen ystävällisesti.
”Hyvin mahdollisesti”, Henry totesi. ”Mutta toistaiseksi, näkemiin.”
Adrianna nyökkäsi ja katsoi Emilyn kanssa, kun Henry lipui heidän ohitseen ja käveli kohti keskustaa. Adrianna jäi hetkeksi katsomaan miehen selkää, mutta kääntyi lopulta Emilyn puoleen, joka virnisteli. Adrianna kurtisti kulmiaan kysyvästi.
”Jos olisin vapaa, nappaisin hänet saman tien”, Emily vihjaisi ja sai Adriannan naurahtamaan.
”Voi Emily”, hän huokaisi.
”Mitä vikaa hänessä muka oli?” toinen kysyi. ”Pelasti sinut kastumiselta ja kaikkea.”
”Hän oli aivan liian… salaperäinen minun makuuni”, Adrianna sanoi.
”Ja se Harten poikako ei ole?” Emily tiedusteli kohottaen toista kulmaansa.
”Onhan hänkin”, Adrianna myönsi. ”Mutta me olemme ystäviä.”
”Hah”, Emily naurahti. ”Ei millään pahalla, Ria, mutta jos sellainen yläluokan kaunispoika laskee nokkansa taivaista ja alkaa viettää aikaa jonkun normaalin ihmisen kanssa, siinä on pakko olla jotain.”
”Emily…”, Adrianna sanoi vakavoituen.
”En ole koskaan tavannutkaan tätä Jamieta, josta puhut, mutta Harteista olen kuullut. Ja mistä vetoa, heidän poikansa harvemmin ystävystyvät kaltaistemme kanssa”, Emily sanoi.
”Mistä sinä sen muka tietäisit?” Adrianna kysyi. ”Kuten mainitsit, et ole tavannut heitä.”
”Okei”, Emily huokaisi. ”En sano sitten mitään.”
”Ja sitä paitsi, Jamie on mukava ihminen”, Adrianna puolusteli. ”Hän ei ole snobi.”
”Ja taas sinä mainitsit hänet”, Emily virnisti. ”Oletko sinä kenties rakastunut häneen tai jotain, kun asetut noin kovasti hänen puolellensa?”
”Mitä?” Adrianna naurahti. ”Ehen. Emily, sinä voit kuvitella minun puolestani mitä haluat, mutta teen selväksi sen, että me olemme ystäviä.”
Emily näytti kuitenkin vain virnistelevän tyytyväisenä ja hymäili hiljaa. Adriannan huulilta karkasi alistunut huokaus. Vaikka hän kuinka yrittäisi selittää Emilylle, ettei suinkaan ollut rakastunut Jamieen, eipä tämä häntä uskoisi – tai uskoisi ehkä, mutta kiusoittelisi siitä kumminkin. Jamie oli mukava ja varmasti ihan hyvää poikaystäväainesta, mutta Adriannasta tuntui, että pelkkä ystävyyskin riittäisi. Sitä paitsi, ei tyttö ollut koskaan uskonut sitäkään, että hän oli saanut Harten suvun vesasta ystävän. Täytyi myöntää, että hänkin oli kuvitellut Hartet täysin erilaisiksi, mitä he oikeasti olivat. Ja sitä paitsi, koko asetelma olisi todella kliseinen – Jamiehan oli pelastanut hänet jo kahdesti ja vaikutti tehneen sen enemmänkin ystävämielessä. Hetkinen – miksi hän edes tuumi tällaisia. Koko ajatus sai Adriannan naurahtamaan omalle typeryydelleen. Ja sitä paitsi, tyttö itsekin halusi olla mieluummin ystävä, kuin mitään muuta. Hän vilkaisi kelloaan.
”Minun pitäisi palata kotiin”, Adrianna sanoi. ”Illalla on juhlat ja pitäisi kai valmistautua, vaikken toisaalta jaksaisi…”
”Hetkinen, mitkä juhlat ne olivatkaan?” Emily kysyi.
”Herra Harten kuusikymmentävuotisjuhlat”, Adrianna myönsi huokaisten. ”Naamiaiset.”
”Niin tietenkin”, Emily sanoi virnistäen. ”Ja pojat ovat kai myös paikalla?”
”No… niin”, Adrianna myönsi ja toinen tyttö virnisti tyytyväisenä.
”Miksi ajattelit pukeutua?” Emily kysyi.
”Ah, ei miksi minä ajattelin pukeutua, vaan miksi äitini halusi minut pukea”, Adrianna korjasi. ”Evangelinesta tulee kettu ja Winniestä pantteri. Minä taas… Minä olen joutsen.”
”Entä Melody? Kai hänkin tulee?” Emily tiedusteli totisena.
”Melody taisi sanoa pukeutuvansa riikinkukoksi. Mitä ikinä se merkitseekään”, toinen tyttö sanoi kohauttaen olkiaan.
”Ajattelitteko te ottaa teemankin kenties, kun kaikki ovat eläimiä?” Emily naurahti hiukan huvittuneesti.
”Sanotaanko, että se oli äidin idea eikä siitä sen enempää”, Adrianna hymähti ja hymyili sitten. ”Mutta nyt, kiiruhdetaan kotiin.”
Kun Jamie oli saanut päivän työt alta pois, hän lysähti nojatuoliin asettaen pään nojaamaan käteensä – kyynärpää puolestaan nojasi vihreän tuolin käsinojaan. Hänellä ei ollut mikään kiire valmistautua isän syntymäpäiväjuhliin, sillä oli päättänyt olla tavallistakn tylsempi ihminen ja pukeutua ainoastaan smokkiinsa. Hän ei välittänyt esittää muuta kuin itse oli. William teki itsestään leijonan ja Stephen – no, Stephen oli tietenkin supermies. Jamie hymähti ajatuksilleen veljistä pukeutuneina leijonaksi ja supermieheksi. Rouva Harte oli päättänyt pukeutua noidaksi – kiitos herra Harten idean – ja Tony puolestaan päätti leikkiä omilla syntymäpäiväjuhlillaan Albus Dumbledorea.
Jamien hymähtäessä joku astui ovesta sisään. Poika näki huoneessaan pian vanhimman veljensä, Williamin, joka ei kuitenkaan vielä näyttänyt kovinkaan leijonalta. Kaipa tämä pukeutuisi sitten hieman myöhemmin. Jamie antoi veljelleen luvan astua sisään nyökkäämällä yhden ainoan kerran ja loi sitten huulilleen pienoisen hymyn.
”Etkö sinä olekaan valmistautumassa isän juhliin?” Jamie kummasteli ääneen.
”Olen menossa vasta jonkin ajan päästä”, William vastasi. ”Kuulitko, että Draket on kutsuttu myös?”
”Kuulin”, Jamie hymähti. ”Pormestarikin on kutsuttu ja puolet kaupungista.”
”Jamie...”, William istahti Jamien sängylle. ”Itse asiassa minä olen huolissani sinusta.”
”Miksi ihmeessä?” Poika kummasteli.
”Sen Adrianna-tytön vuoksi”, vanhempi mies tunnusti.
”Mitä hänestä?” Jamie kysäisi.
”Vaikutat erilaiselta hänen seurassaan”, William sanoi. ”Oletko varma, ettei hän ole kaltaisemme?”
”Ei. Hän on puhdas”, Jamie totesi.
”En vain ymmärrä... Miksi sitten vietät niin paljon aikaa hänen kanssaan ja asetat sekä itsesi että hänet vaaraan?” Williamin tiedustelu sai Jamien huokaisemaan.
”Hän on järkevä ihminen, Will”, poika sanoi. ”Ja järkevää seuraa.”
”Jamie”, William aloitti paljon määrätietoisemmin. ”Kerro minulle totuus.”
”Totuus mistä?” Jamie alkoi ärtyä. ”Minulla ei ole mitään totuutta kerrottavanani, veli hyvä. Olet aivan kuin isä. Eikö se ole taas minun elämäni...”
”Mikä on suhteesi Adriannaan?” William keskeytti.
”Luulen, että rakastan häntä, hitto soikoon!” Jamie parahti Williamille ärtyneenä tämän kyselyistä. Hän ei enää jaksanut. ”Enkä vain luule, vaan tiedän.”
”Sinä... mitä?” William kysyi hyvin yllättynenä. Hän oli varautunut kaikkeen muuhun, paitsi tähän. ”Mahdotonta! Ihmissuden luonto vetää puoleensa toista ihmissutta, ei ihmistä. Ihmissusi ei kykene rakastamaan ihmistä, etkö muista?”
”Muistan, muistan oikein hyvin, vaan silti minä rakastuin häneen”, Jamie huokaisi alistuneena.
”Mistä lähtien... Tai siis... Milloin tiesit siitä?” vanhempi veli kysyi varoen.
”Siitä hetkestä lähtien, kun kannoin hänet tajuttomana metsästä kotiin”, Jamie myönsi. ”Siitä hetkestä lähtien minä... tiedät kyllä.”
”Uskomatonta”, William huokaisi – hämmennyksestä vai järkytyksestä, sitä hän ei tainnut itsekään tietää. ”Mutta kuinka se voi olla mahdollista, ellei hän ole ihmissusi?”
”En tiedä”, Jamie sanoi painaen päänsä alaspäin. ”Mutta sen tiedän, että siitä yhdestä hetkestä lähtien tunsin oloni hämmentyneemmäksi kuin koskaan – ja sinä tiedät etten pidä siitä, että minut hämmennetään – ja yritin hankkiutua hänen ystäväkseen, jotta saisin itsellenikin uskoteltua, että hän oli vain ystävä. Ei mitään muuta. Mutta epäonnistuin. En voi kieltää sitä enää.”
”Mitä aiot tehdä?” William kysyi. ”Tiedät, ettei isä ole kovin kiehtoutunut ajatuksesta, että olet mennyt rakastumaan ihmiseen. Niin muuten – entä hän? Adrianna siis?”
”Mitä hänestä?” Jamie kysyi.
”Tunteeko hän samoin?” vanhempi uteli.
”Mistä minä sen tiedän”, nuorempi parahti ja kohautti olkiaan. ”Tuskin. Hän pitää minua varmaan vain ystävänään.”
”Ja ovathan monet tytöt roikkuneet perässäsi”, William sanoi. ”Miksi hän?”
”Jos tietäisin vastauksen, olisin rikas”, Jamie sanoi. ”Minä vain.. rakastuin.”
”Niin se menee, tietenkin”, William sanoi ja huokaisi sitten. Hetken hiljaisuuden jälkeen hän uskalsi jatkaa. ”Minä en kerro isälle. Tee asialle jotain: sen puolesta tai vastaan. Mutta kehotan siirtymään pois välimaastosta. Annan sinulle tukeni, päätit sitten yrittää unohtaa hänet tai tehdä jotain muuta. Vaikka olen silti yllättynyt, että ihmissusisydämesi valitsi ihmisen.”
”Kiitos, Will”, Jamie kiitti nöyrästi.
William nousi ylös ja hoipparoi kohti ovea. Hän ehti avata sen raolleen, ennen kuin kääntyi katsomaan veljeään. ”Sinä olet varmasti tämän perheen älykkäin poika, Jamie. Mutta joskus älykkyyskään yksin ei riitä. Minun varmaan pitäisi tästä mennä. Valmistautumaan – tiedäthän.”
William hymyili Jamielle ja poika hymyili kiitollisena takaisin. Vanhempi veljistä poistui huoneesta sulkien oven perässään. Jamie huokaisi syvään ja mietti. Pitäisikö hänen tosiaan tehdä jotakin? Oliko hän kenties näytellyt ystävää tarpeeksi pitkään tajutakseen, että se ei vienyt häntä toivomaansa suuntaan – vaan täysin vastapäiseen? Yksi pikainen katse alas ja Jamie tiesi, mitä hänen piti tänä iltana tehdä.
Adrianna oli vetänyt lumenvalkoisen mekon yllensä Melodyn avustamana. Tämä oli auttanut sulkemaan vetoketjun. Puvun hieman korsettimainen yläosa oli koristeltu hopeakirjailuin ja lantiolta alaspäin valui puhdas, vitivalkoista silkkiä oleva hameosa. Adrianna pelkäsi kankaan olevan niin kevyttä, että tuulenpuuska veisi sen mukanaan ja hän tekisi marilynmonroet. Tyttö katsoi itseään kokovartalopeilistä ja kääntyili ympäriinsä. Valkoiset korkokengät odottivat häntä vielä oven vieressä. Adrianna huokaisi syvään Melodyn seistessä hänen takanaan.
”Näytät kauniilta”, sisarista vanhin kehui.
”Näytän… alastomalta”, Adrianna hymähti itsekseen. ”Olen liian tottunut väreihin. En valkoiseen.”
”Se pukee sinua”, Melody myönsi hymyillen.
”Niinköhän”, nuorempi tuhahti.
”Jos minä menisin valmistautumaan nyt?” Melody kysyi.
”Mene vain. Sinulla menee kuitenkin aikaa siihen”, Adrianna vastasi.
Melody käveli pian nuoremman sisarensa huoneen ovelle ja naksautti sen kiinni perässään. Adrianna tuijotti itseään yhä peilistä käännelleen vartaloaan ja onnistui vääntämään itsensä mitä omituisimpiin asentoihinkin. Hän huokaisi syvään ja hiukan alistuneena, ennen kuin istahti tuolille peilipöytänsä eteen. Varovasti hän alkoi aukaista palmikoituja hiuksiaan ja hetken kuluttua ne laskeutuivat lainehtivaksi hunnuksi hänen paljaille olkapäilleen. Muutamalla pehmeän harjan sipaisulla ne tuuheutuivat hiukan ja pehmenivät. Tyttö vilkaisi vielä peiliin, josta häntä tuijotti takaisin joutsen – joutsen ilman naamiota.
Yhdellä sulavalla liikkeellä nuori nainen nousi ylös tuolista ja käveli ikkunansa viereen. Hän asetti kätensä ikkunalaudalle ja tuijotti ulkona valtoimenaan tuikkivaa sinistä taivasta tähtineen. Kello näytti vasta kuutta ja juhliin oli vielä tunti – vaan silti hän oli jo valmis. No, ehkei näistä tulisi niitä tavallisia katastrofijuhlia ainakaan hänen osaltaan, sillä Jamie oli paikalla ja hän voisi keskustella tämän kanssa. Pelkkä ajatus sai juhlat tuntumaan paljon mukavammilta. Tyttö hymähti itsekseen ja nosti vartalonsa pystyyn. Yksi pieni vilkaisu peiliin sai hänet naurahtamaan ja hymyilemään hieman.
”No niin Ria, on aika mennä”, hän sanoi itselleen.
Tasan kello seitsemän alkoivat ihmiset tulvia sisälle erilaisissa naamiaisasuissa – jotkut olivat pukeutuneet näyttävästi ja toiset taasen hieman hillitymmin. Adrianna seisoi valkoinen naamio kasvoillaan ulkona perheensä kanssa. Kun viimein tuli heidän vuoronsa ilmoittautua sisään, Adrianna lipui sisään elegantisti, vaikka olikin kompastua hameenhelmaansa. Hän antoi päällystakkinsa palvelijalle – sellaisiin Adrianna ei ollut tottunut ja tuskin koskaan tulisi tottumaankaan. Sen jälkeen hän ja hänen vanhempansa lähtivät omille teilleen. Melody keskusteli aviomiehensä kanssa ja jaksoi nalkuttaa miehelle tämän Tarzan-asusta. Adrianna hymähti kuullessaan, kuinka hänen sisarensa moitti Calebia. Winnie ja Evangeline olivat tunnetusti hieman villeinä lapsina juosseet jo omille teilleen aikoja sitten, eikä Adrianna olisi ihmetellyt lainkaan, jos olisi löytänyt nämä kaksi flirttailemasta komeille pojille.
Adrianna kuitenkin etsi jotakin täysin muuta. Hänen katseensa kiersi huoneessa etsien hyvin tutunnäköistä poikaa tummine, sekaisine hiuksineen ja sinisine silmineen. Vaan missään hän ei tuota poikaa nähnyt ja joutui huokaisemaan hiukan alistuneesti. Kai hänen pitäisi kestää näiden ihmisten seuraa jonkin aikaa.
”Suoko neiti yhden tanssin?” Adrianna kuuli takaansa ja kääntyi ympäri.
Pettymyksen valtaamilla kasvoilla näkyi tylsistyneisyys. Vaikk hänen edessään seisoi suhteellisen komea nuorukainen, ei tämä ollut se, ketä hän juhlista etsi. Musiikki soi ja hänen edessään seisova uusnatsin varusteisiin pukeutunut nuori mies hymyili valloittavasti – tosin ei tarpeeksi valloittavasti saadakseen Adriannan viihtymään juhlissa. Hän kuitenkin pakotti pienen hymyn kasvoilleen ja nyökkäsi. Valssin alkaessa Adrianna sulautui musiikin rytmiin antaen miehen kuitenkin viedä.
”Olen muuten Mike Chambers”, poika sanoi pilke silmäkulmassaan. ”Ja saankohan udella sinun nimeäsi, kaunis neito?”
”Adrianna...”, tyttö vastasi hiukan vastahakoisesti.
”Kaunis nimi ja kaunis tyttö. Ehdottaisin, että siirtyisimme jonnekin kahdestaan”, Mike kohautti kulmaansa virnistäen ja Adrianna tunsi selällään olleen käden liukuvan kohti hänen takapuoltaan.
”Kiitos, mutta ei kiitos”, tyttö sanoi vetäytyen hiukan kauemmaksi, vaan Mike ei päästänyt häntä.
”Saako keskeyttää?” Adriannan tuntema ääni sanoi ja Mike näytti happamalta, mutta luovutti paikkansa.
Jamie tarttui Adriannasta kiinni ja lähti viemään tätä valssiin musiikin soidessa. Adriannan kasvoillekin nousi pieni hymy, vaikka hän olikin yhä hämmentynyt äskeisestä. Jamie näytti iloiselta, mutta vakavalta – jotenkin niin... erilaiselta. Adrianna ei kuitenkaan jaksanut välittää siitä kovin kauaa, vaan antoi Jamien tanssittaa häntä kappaleen loppuun asti. Kun se oli loppunut – mikä tapahtui ennemmin kuin Adrianna tosissaan oli toivonut – Jamie veti hänet kädestä pitäen hieman syrjempään.
”Kiitos, Jamie”, tyttö sanoi hymyillen. ”Se mies oli inhottava.”
”Mike Chambers. Seurapiiripyrkyri”, Jamie hymähti. ”Miksiköhän isä kutsui hänetkin?”
”Mukava nähdä sinua”, Adrianna sanoi. ”Pitkästä aikaa.”
”Sinua myös, Ria”, Jamie myönsi ja hänen huulilleen kareili viaton hymy. Pian se hälveni aivan hiukkasen, kun poika muisti, mitä hänen pitäisi tehdä. Ja hän haluaisi hoitaa sen mieluummin pois alta pian. ”Kuule. Haluatko nähdä huoneeni?”
”Mikäs siinä”, Adrianna hymähti hyväntuulisesti ja sillä samalla sekunnilla Jamie tarrasi hänen kädestään jälleen kiinni vetäen tytön mukanaan yläkertaan, vaikka antoikin tämän nousta raput omaan tahtiinsa.
Jamie tiesi hyvin, että jossain vaiheessa Adrianna alkaisi epäilemään häntä, mutta saattoi vain toivoa, ettei tyttö luullut tämän vievän häntä huoneeseensa vain koska halusi hänestä jotain – tai no, siltä se helposti saattoi näyttää, mutta olipahan tyttö ainakin suostunut varsin tietämättömänä. Ja tuskin Adrianna edes oli sellainen ihminen, joka uskoi hänen olevan sellainen – sitä paitsi, se oli enemmän Stephenin hommia, joka parhaillaan rahtasi Fantastic Fourin Näkymättömäksi naiseksi pukeutunutta heitukkaansa. Adrianna oli erilainen. Adrianna oli todellinen.
Poika avasi hitaasti huoneensa oven ja päästi tytön astumaan ensiksi sisään. Adrianna henkäisi – ihastuksesta vai kauhistuksesta, sitä Jamie ei saanut koskaan tietää. Hän otti naamion pois kasvoiltaan. Tämä näytti tutkivan koko näkyä ensin silmillään, ennen kuin uskaltautui kävelemään mitään lähemmäksi. Lopulta Adrianna pääsi kuitenkin työn touhuun ja koskettelikin esineitä – eikä Jamie kieltänyt mitään. Hänen puolestaan tyttö saisi katsoa tai koskea mihin halusi, sillä Jamiella oli vain yksi salaisuus, jonka hän ei suonut paljastua: ihmissusius.
Jamie pyöri ympyrää hermostuneesti Adriannan silmäillessä hänen huonettaan kiinnostuneena. Poika puri alahuultaan mietiskellen. Adrianna kääntyi kohta Jamieta kohti ja poika katsoi tätä. Hänen pitäisi kertoa se tänään – nyt. Hän ei kyennyt enää kieltämään sitä itseltäänkään. Sitä paitsi, olihan Jamie päättänyt kertomisesta jo päivällä, joten mikä esti häntä nyt? Se, että Adrianna oli hänen kanssaan samassa huoneessa?
”Adrianna”, Jamie sanoi huokaisten.
”Mitä nyt?” tyttö kysyi. ”Onko jokin vinossa?”
”Istu alas, pyydän”, poika pyysi ja Adrianna kurtisti kulmiaan. ”Minun pitää kertoa jotain.”
Kertoa jotain? Adrianna alkoi hermostua hiukan tuosta sanavalinnasta. Kenties Jamie ei enää halunnutkaan olla hänen ystävänsä, vaan oli saanut tarpeekseen? Kenties hän kertoi muuttavansa perheensä kanssa johonkin kauas. Silti tyttö yritti pysyä ilmeeltään niin tyynenä kuin vain kykeni. Ei hän oikeastaan voinut tehdä muuta, kuin odottaa, että poika kertoisi, mikä hänen mieltään painoi. Ja kaipa Jamie tekisi sen niin pian kun vain saisi kasattua kirjaimet sanoiksi.
”Minun on pitänyt kertoa sinulle... Tai ei, ei pitänyt, vaan haluan kertoa sinulle”, Jamie aloitti takellellen. ”En löytänyt oikeita sanoja tähän, mutta... Viime aikoina minä en ole tuntenut oloani kovinkaan... itsekseni. En kykene olemaan se sama ihminen sinun läheisyydessäsi, joka olen muiden seassa. Sinä kiehdot minua, Adrianna. Et ole niin kuin kaikki muut. Viime aikoina minua on vain vaivannut eräs asia – ja sen salassa pitäminen. Niin ollen minun täytyy kertoa sinulle, kuinka paljon ihailen, arvostan ja rakastan sinua ja haluaisin sinut tyttöystäväkseni.”
Adrianna häkeltyi, eikä tiennyt lainkaan mitä sanoa. Mitä tahansa olisi Jamien suusta voinut uskoa tulevan, mutta – tällainen tunnustus? Eihän se voinut olla tottakaan. Sitä paitsi, Jamie kuulosti aivan herra Darcylta, joka puolestaan olisi tehnyt Adriannasta Elizabeth Bennetin. Hassua sinällään ja tyttö olisi halunnut naurahtaa, muttei kyennyt kielen liimautuessa hänen kitalakeensa. Jamie – rakasti häntä? Tämän täytyi olla jokin vitsi. Hän oli täysi katastrofi, luonnonoikku – epäonnen suosikki. Miten Jamie oli muka voinut rakastua häneen. Silti, jokin siinä tunnustuksessa lämmitti Adriannaa ja tämä nosti harhailevan katseensa Jamieen.
”Tässäkö kohtaa minun pitäisi sanoa, että olet viimeinen mies, jonka kanssa voisin ikinä kuvitella seurustelevani?” hän kysäisi hiukan ironisesti tajuamatta kuinka tyhmältä se kuulosti.
”Jos todella tarkoitat sitä”, Jamie sanoi hiukan masentuneena. ”Mutta haluan tehdä selväksi, että ymmärrän sinua, miten ikinä vastaatkaan. Minä en pyydä sinua vaimokseni, enkä mitään, pyydän sinua vain toimimaan niin kuin itse parhaaksi näet. Luoja soikoon sinä näytät kauniilta – en tainnutkaan vielä sanoa sitä? Tällä hetkellä minä haluaisin niin kovasti...”
”Haluaisit... mitä?” Adrianna kysyi Jamien äänen kadotessa hiljaisuuteen ja nousi seisomaan.
”Äh, ei mitään. Se on aivan tyhmää”, poika hymähti itsekseen.
”Kerro minulle”, Adrianna lähes vaati. Jamie oli mukava ja joskus ehkä vähän hankalakin, mutta Adrianna piti siitä silti. Mutta eikös hän juuri päivällä ollut ajatellut sitä vain ystävyytenä? Pian hän muisti Emilyn väitteet ja hänen oli pakko myöntää itselleen tämän olleen oikeassa – Jamien ja hänen ystävyytensä takana eivät olleet pelkät ystävällismieliset tunteet. Mutta ansaitsiko hän Jamieta? Tämä oli ollut hänelle turhankin kiltti ja mukava, vaikka varmasti tiesi, että hänen imagonsa kärsisi pojan kaveeratessa poliisipäällikön tyttären kanssa.
”Haluaisin... Tahtoisin...”, Jamie takelteli. ”Suudella sinua. Äh, minähän sanoin, että se on typerää.”
”Suudella... minua?” Adrianna kysyi yllättyneenä ja hiukan ymmällään.
”Äh, unohda koko...”, Jamie aloitti.
”Mikset tee niin?” Adrianna kysyi kurtistaen kulmiaan.
”Juttu, koska se on...”, Jamie jatkoi, mutta hämmentyi sitten. ”Sinä... Tarkoitatko sinä siis, että minä...”
Jamie ei tuntunut osaavan puhua sanoilla, vaan ne tarttuivat hänen kurkkuunsa. Niinpä Jamie päätti toimia Adriannan rohkaisemana. Hän astui nopeasti heitä erottavan askeleen umpeen ja painoi huulensa vasten Adriannan pehmeitä huulia, jotka maistuivat persikalle. Ne maistuivat makealle. Poika nosti toisen kätensä tytön selän taakse kietoen tämän tiukemmin vasten itseään ja tunsi tytön kädet rinnallaan. Jokin Jamien sisällä hypähti volttia, kun Adrianna ei torjunut häntä täysin, vaikka seisoikin jähmettyneenä paikoillaan.
”Olen pahoillani, se oli...”, Jamie nolostui hieman. ”En yleensä käyttäydy näin.”
”Voi ei, ole kiltti ja jatka niin”, Adrianna sanoi. ”Minä pidän sinusta sellaisena kuin olet ollut.”
”Ihanko totta?” Jamie kurtisti kulmiaan.
”Minulla olisi yksi pyyntö”, tyttö sanoi vieläkin hiukan häkeltyneenä.
”Mikä?” Jamie kysäisi peläten, että Adrianna sanoisi jotain sydäntämurskaavaa.
”Tee se uudestaan”, Adrianna pyysi.
Jamien kasvoille levisi virnistys, jonka salaperäisyyden syyn hän tiesi ainoana maailmassa.
tiistai, 29. tammikuu 2008
Kommentit