Adriannan elämä ei suinkaan helpottunut hyväntekeväisyysjuhlien epäonnisten tapahtumien jälkeen. Viikko niiden jälkeen hän istui omassa sängyssään kuumeessa ja flunssaisena. Koko koti oli yksin hänen käytössään muun perheen lähdettyä hiukan vastahakoisesti lomamatkalleen. Richard Drake oli erittäin pitkän suostuttelun jälkeen antanut periksi, kun Adrianna oli vakuutellut tälle, että hänellä oli vain flunssa ja hän pärjäisi yksin kotona kyllä sen aikaa kun he olisivat poissa. Kolme päivää sitten hän saattoi perheensä lentokentälle ja heilutti vielä portilla, ennen kuin lähti ajamaan takaisin kotiin päin.
Neljännen päivän iltapäivänä Adrianna tunsi olonsa erittäin tympääntyneeksi. Hän inhosi sitä, ettei voinut mennä ulos tai ettei voinut tehdä melkein mitään. Noustuaan sängystä puoli kahden aikaan, hän pukeutui pikaisesti ja laskeutui raput alakertaan. Vaaleanpunaiset tohvelit koristivat hänen jalkojaan, sillä joskus – ja hyvin useinkin itse asiassa – heidän talonsa lattia oli kylmä. Hän lysähti olohuoneen sohvalle painettuaan television päälle. Hän alkoi surffata kanavalta toiselle toivoen löytävänsä edes jotakin järkevää katsottavaa.
Kohta Adrianna saikin huomata hyvän syyn siihen, miksi hänen perheensä olisi saanut jäädä kotiin. Mistään ei kuulunut äänen pihaustakaan ja kotona oli rauhallista – paljon rauhallisempaa ja hiljaisempaa, mihin tyttö oli tottunut. Winnie ja Evangeline yleensä nahistelivat aina jostakin ja äidin piti paimentaa heitä. Adrianna melkeinpä kaipasi sitä kaikkea meteliä ja hässäkkää. Hän naurahti ontosti ääneen. Heidän perheessään ei kyllä koskaan ollut pitkäveteistä – mikäli siis perhe oli paikalla. Mutta toisaalta Adrianna oli iloinen sen puolesta, että nämä pääsivät viettämään kesälomansa hänen sairastumisestaan huolimatta.
Adrianna pysäytti surffailunsa BBC:n kanavalle, josta tuli uusintana kanavan tuottama kuusiosainen minisarja Ylpeys ja ennakkoluulo. Hän oli nähnyt sarjan moneen otteeseen, mutta päätti katsoa sitä, kun ei muilta kanavilta mitään järkevämpää tullut. Hän ehti juuri ja juuri ottaa jalkansa pois tohveleista ja nostaa ne ylös, kunnes häntä häirittiin. Ovikello särisi ikävästi juuri sillä hetkellä, kun Adrianna oli päässyt asettumaan aloilleen. Mutta eipä tyttö muuta voinut kuin huokaista ärsyyntyneesti ja pujottaa tohvelit uudestaan jalkoihinsa. Hitaasti, mutta varmasti hän marssi ulko-ovelle ja avasi sen.
Sillä hetkellä Adrianna koki jonkin sortin yllätyksen nähdessään Jamien seisovan edessään. Hän oli ajatellut, että oven takana olisi ollut naapuri tai joku kauppias, mutta Jamieta hän ei osannut odottaa näkevänsä. Poika ei juurikaan vaikuttanut sellaiselta, joka tulisi vierailemaan toisten koteihin – paitsi kutsusta tietenkin. Hetkisen aikaa tyttö vain tuijotti häntä osaamatta edes tervehtiä. Adrianna pudisteli päätään herätäkseen takaisin siihen hetkeen pojan virnuillessa hänen edessään.
”Jamie”, Adrianna totesi. ”Mitä sinä teet täällä? Onko jotain tapahtunut?”
”Voi ei, ei lainkaan”, poika vastasi hymyillen. ”Kuulin vain, että olit sairastunut ja yksin kotona, joten ajattelin poiketa käymään.”
”Miten asiaan liittyy mitenkään se, että olen yksin kotona?” Adrianna kysyi kohottaen kulmiaan kysyvästi.
”Se, että sinä tarvitset seuraa”, Jamie virnisti ja Adrianna naurahti.
”Vallan mainiostihan minä olen edelliset kolme päivää pärjännyt yksikseni”, tyttö totesi, vaikka Jamien ele sai hänet hymyilemään hiukan. Hän naurahti ja astui pois oviaukosta. ”Tule sisään.”
Jamie hymyili ja astui sisään Adriannan sulkiessa oven hänen perässään. Poika silmäili poliisipäällikön kotia ja totesi itselleen, että se vaikutti melko kotoisalta. Ei lainkaan sellaiselta, mitä hän oli kuvitellut. Jamie oli kuvitellut sen seinillä riippuvan kehystettyjä lehtijuttuja ja valokuvia itse poliisipäälliköstä poseeraamassa isojen kihojen kanssa. Poika hymähti hiljaa. Ilmeisesti hänen ennakkoluulonsa oli pettänyt hänet. Seiniltä nimittäin roikkui kunniakirjojen ja lehtileikkeiden sijasta maalauksia ja tauluja, sekä valokuvia perheen lapsista. Jamie pysähtyi vilkaisemaan muutamaa kuvaa ja virnisti erottaessaan yhdestä Adriannan.
Adrianna seurasi Jamien selän takana kun tämä asteli olohuoneeseen. Poika pysähtyi sohvan taakse ja kuljetti sormensa tummien hiustensa lävitse, ennen kuin laski kätensä alas. Adrianna siirtyi hänen ohitseen ja lysähti uudestaan sohvalle. Jamie kurtisti kulmiaan tämän takana, mutta jäi seisomaan siihen. Vasta sen jälkeen hän huomasi, että tyttö todellakin katsoi televisiota ja virnisti ilkikurisesti.
”Voi ei, kaikki toivo on siis mennyt”, poika sanoi kiusaten.
”Häh?” Adrianna kysyi kääntyen tätä kohti.
”Colin Firth”, Jamie sanoi osoittaen televisiota.
”Mmm”, Adrianna alkoi haaveilla piruuttaan. ”Komein mies mitä maa päällään kantaa. Nuo silmät ja hiukset ja…”
”Hei, minäkin olen paikalla!” Jamie huudahti.
”Äh, mitä sinusta, kun on Colin Firth”, Adrianna sanoi piruillen.
”Vai niin”, Jamie murahti ja siristi silmiään. Siinä samassa hänen kätensä eksyivät hänen taskuunsa. ”Siinä tapauksessa en taida antaakaan sinulle tätä.”
Adrianna kääntyi ympäri ja näki Jamien pitävän kädessään suklaalevyä. Miten hän ei ollut huomannut sitä aiemmin? No sama se, mutta Adrianna katsahti Jamieen purren kieltään. Suklaata! Että Jamie saattoi ollakin ilkikurinen. Adrianna päätti lopulta katsoa Jamieen suloisimmalla koiranpentuilmeellään ja yritti saada tämän pehmenemään. Jamie kuitenkin näytti vain tuijottavan häntä, mutta Adriannan iloksi hän huokaisi.
”Älä katso minua noin”, Jamie pyysi.
”Saanko suklaalevyn, jos lopetan?” Adrianna kysyi räpsyttäen silmiään.
”Saat”, Jamie huokaisi ja ojensi suklaalevyn Adriannalle.
”Kiva”, tyttö sanoi napatessaan sen Jamien kädessä ja kääntyessään takaisin katsomaan televisiota.
Jamie pyöräytti silmiään ja naurahti. Hän siirtyi Adriannan viereen sohvalle. Adrianna katkaisi suklaalevystä palan ja söi sen antaumuksella ja nautiskellen. Jamie hymähti hiljaa ja vain katseli, kun tyttö silmäili televisiosta tulevaa sarjaa ja napsi samalla pieniä suklaanpalasia suuhunsa. Jamie ei kääntänyt katsettaan silloinkaan, kun tytön silmät kääntyivät katsomaan häntä kohti ja tämä naurahti.
”Tekeekö mielesi suklaata?” Adrianna kysyi tarjoten levyä Jamielle.
”Kiitos vain, mutta tarvitset sitä enemmän kuin minä”, poika torjui tarjouksen Adriannan vetäistessä levynsä takaisin. ”Kai sinä olet syönyt hyvin että tervehdyt? Ja saanut C-vitamiinia?”
”Voi hitto”, Adrianna tokaisi. ”Minun piti juuri mennä tekemään ruokaa. Odota hetki.”
Adrianna nousi sohvalta ja taiteili tiensä keittiöön. Hän kaivoi esille kattilan ja sen jälkeen avasi jääkaapin oven. Vasta siinä vaiheessa Adrianna huomasi, että jääkaapin sisältö näytti hyvin tyhjältä. Hän huokaisi ja paiskasi oven kiinni. Tämän jälkeen hän tarkisti vielä keittiön kaapit huomaten, että kukaan ei ollut ehtinyt käydä kaupassa ennen lähtöä ja heillä oli ainoastaan leipää, mutta ei mitään, josta voisi tehdä lämmintä ruokaa.
”Paitsi että ei ole mitään syötävää”, Adrianna manasi.
”Siinä tapauksessa minä käyn kaupassa ja kokkaan sinulle jotakin”, Jamie virnisteli keittiön oven suunnalta.
”Kiitos Jamie, mutta se olisi jo aivan liikaa”, Adrianna yritti kieltää.
”Ja pyh, ei siitä ole minkään näköistä vaivaa”, Jamie sanoi hymyillen. ”Oletko allerginen jollekin?”
”En ainakaan tietääkseni”, tyttö tokaisi.
”Hyvä”, Jamie sanoi ja teki lähtöä. ”Sillä saat tänään gourmet-ruokaa á la Jamie.”
Adrianna naurahti, eikä enää kyennyt sanomaan vastaan, sillä poika oli liukas liikkeissään ja livahti jo ulos. Adrianna näki ainoastaan, kun Mersu lähti matkaan kohti kauppaa tai ravintolaa tai mistä ikinä Jamie hankkisi ainekset. Adrianna sulki pojan auki jättämän oven, muttei laittanut sitä lukkoon. Hän hymähti hiljaa ja palasi television ääreen. Olihan hän tietenkin otettu, että Jamie teki kaikkea hänen hyväkseen, mutta ei Adrianna nyt sentään kuolemansairas ollut.
Jonkin aikaa televisiota tuijotettuaan hänelle tuli kuuma. Adrianna huomasi kuuman ja kylmän aaltojen käyvän hänen lävitseen erittäin lyhyin väliajoin ja kurkkuakin alkoi kuivata. Niinpä tyttö nousi ylös hiukan haparoiden ja ihmetteli itsekin, kuinka häntä huimasi niin paljon. Kuume oli saattanut nousta, mutta ei hän silti uskonut, että se aiheuttaisi niin tiuhaa kylmän ja kuuman vaihtelua. Hän kuitenkin tunsi olonsa heikommaksi kuin vähän aika sitten ja joutui ottamaan tukea seinistä kulkiessaan kohti keittiötä.
Kun hän vihdoin pääsi etsimäänsä huoneeseen, hän horjahti vasten pöytää. Mutta periksiantamaton kun oli, Adrianna käveli lasikaapille asti ja otti korkean, violetin lasin käteensä. Sen jälkeen tyttö avasi hanan ja laski lasiinsa kylmää vettä. Kun lasi oli täynnä ja Adrianna nosti lasin huulilleen, se luisui hänen kädestään alas ja särkyi, jättäen lattialle jälkeensä pari isoa sirpaletta ja useita pieniä. Tyttö päivitteli ja otti askeleen hakeakseen harjan, mutta sitä ennen tunsi päässään pyörivän kuin hyrrä. Pienen hetken kuluttua hän näki maailmansa mustenevan.
Jamie nosti ostoskassit autonsa toiselta etupenkiltä ja läimäytti oven kiinni jalallaan. Poika oli onnistunut suoriutumaan matkastaan puolessa tunnissa. Hän käveli rauhallisesti kohti Adriannan kodin ulko-ovea ja laski toisen kasseista maahan avatakseen sen. Seuraavan kerran hän laski kassit eteiseen ja varmisti, että kaikki tarpeellinen oli siellä. Sen jälkeen poika hymähti.
”Täällä ollaan!” hän huudahti, muttei saanut vastausta.
Jamie kurtisti kulmiaan kävellessään kohti olohuonetta – ilman kauppakasseja. Adriannaa ei vain näkynyt siellä. Hän hymähti ja päätti etsiä tytön käsiinsä jostakin – tai no, jos tämä oli vessassa, niin ehkäpä poika ei viitsisi tunkeutua sinne. Hän hymyili itsekseen kavutessaan ylös tarkastamaan kaikki huoneet – mutta Adrianna ei ollut missään niistä. Vasta sitten hän kurtisti kulmiaan ja alkoi hiukan huolestua.
”Adrianna?” Jamie kysäisi suunnaten askeleensa kohti keittiötä. Se, mikä häntä siellä odotti, sai hänen silmänsä laajenemaan kauhusta ja huolesta. ”Adrianna!”
Tyttö makasi keittiön lattialla iso verilammikko allaan. Jamie juoksi tämän luokse nopeasti ja polvistui tämän viereen. Hän nosti tytön käden omaansa koittaen tämän ranteesta pulssia. Se löytyi yhä, mutta verta oli paljon. Adrianna sen sijaan makasi autuaan tajuttomana, eikä onneksi tiennyt tästä vielä mitään – eikä luultavasti tietäisikään, jollei mitään tehtäisi. Jamie ei hädissään edes tajunnut soittaa ambulanssia, vaan nosti tytön syliinsä, jolloin tämän kylkeen takertunut pitkä lasinsiru putosi lattialle. Jamie ei jäänyt enää odottamaan sen särkymistä, vaan nappasi sohvan käsinojalta pyyhkeen mukaansa ja juoksi omaan autoonsa. Hän asetteli Adriannan kyljelleen takapenkille, sitoen haavan nopeasti, jotta verta ei vuotaisi enää kovin paljoa. Käynnistäessään auton hän ajatteli vain yhtä asiaa: sairaalaan keinolla millä hyvänsä. Poika painoi kaasun pohjaan ja suunnisti kohti Foyersin sairaalaa.
”Koeta kestää, Adrianna”, hän sanoi takapenkillä makaavalle tajuttomalle tytölle.
Adrianna oli päässyt hoitoon heti, kun he olivat astuneet ovesta sisään, eivätkä lääkärit olleet aikailleet turhaan. Jamie oli kuitenkin joutunut jäämään odottamaan käytävään ja istui nyt sinisellä, pehmustetulla tuolilla pää painettuna alaspäin. Entä, jos Adrianna ei selviäisi? Lääkärit olivat sanoneet heti ensi hädässä, että tytöllä oli huomattava verenhukka. Jamie ei voinut kuin odottaa. Kun viimein yksi valkotakeista saapui hänen luokseen, hän nosti päänsä ja katsoi lääkäriä toiveikkaana.
”Herra Harte?” tämä kysyi.
”Niin?” Jamie kysyi huolestuneena.
”Neiti Draken tila on vakaa annettuamme hänelle verta, mutta…”, lääkäri sanoi.
”Mutta mitä?” Jamie kysyi tuntiessaan sydämensä laukkaavan kuin villihevonen.
”Mutta meillä ei ole enää säilössä hänen veriryhmänsä verta, eikä sitä saatu annettua tarpeeksi. Siirto toisesta sairaalasta kestää pari kolme tuntia”, lääkäri selitti.
”Miten voi olla, että teillä ei ole tarpeeksi verta?” Jamie kysyi.
”O- veriryhmä on hyvin harvinainen ja luovuttajat vielä harvinaisempia”, valkotakkinen mies selitti.
”O-?” Jamie kysyi. ”Minä olen O-. Minä luovutan verta hänelle.”
”Hyvä herra, älkää tehkö hätiköityjä päätöksiä”, lääkäri sanoi.
”Se on minun päätökseni. Minä luovutan vertani hänelle. Sanokaa vain mitä minun tulee tehdä”, Jamie vaati.
”Onko teillä perinnöllisiä sairauksia?” lääkäri kysyi.
”Ei”, poika vastasi äkkiä muistamatta lainkaan ihmissusigeenejään.
”Heikko sydän?” tohtori kysyi sitten.
”Ei”, Jamie vastasi jälleen.
”Syöttekö säännöllisesti joitakin lääkkeitä?” mies kysyi vielä kertaalleen.
”En”, poika vastasi taas.
”Siinä tapauksessa sovitte luovuttajaksi”, lääkäri sanoi. ”Koska tämä veri täytyy saada mahdollisimman nopeasti neiti Drakelle, ohjaan teidät toimenpidehuoneeseen, jonne hoitaja tulee aivan pian ja saatte täyttää paperit.”
Jamie nyökkäsi ja lähti seuraamaan miestä. Tämä ohjasi hänet tosiaankin toimenpidehuoneeseen ja käski pojan odottaa hetken. Hän istahti sängylle ja odotti. Ja sen hetken kuluttua sisään astui kuin astuikin hoitaja. Jamie olisi pitänyt nopeammasta toiminnasta, vaikka tämäkin oli jo nopeaa. Mutta kyseessä oli Adrianna, eikä Jamie tahtonut aikailla. Hän tunsi ainoastaan pienen nipistyksen kyynärkuopassaan, kun neula tunkeutui ihon läpi. Pian hän näki verensä virtaavan tyhjään pussiin ja jonkin ajan kuluttua se oli täynnä. Mutta hänestä otettiin vielä toinenkin pussillinen, varon vuoksi – sitä paitsi, se ei haitannut Jamieta niin kauan kun vain Adrianna tulisi kuntoon.
”Juokaa tämä”, hoitaja sanoi ojentaen Jamielle sokeripitoista juotavaa. ”Ja pysykää hetki aloillanne, jottei teitä ala huimata.”
”Ei”, Jamie sanoi ja kulautti juoman alas kurkustaan. Sitten hän hyppäsi jaloilleen. ”Minä tahdon nähdä Adriannan.”
”Mutta herra…”, hoitaja anoi.
Jamie kuitenkin marssi ulos toimenpidehuoneesta ja kulki käytäviä pitkin sen huoneen eteen, jossa Adriannaa hoidettiin. Hän ei voinut kuin vain toivoa, että hänen verensä auttaisi tyttöä. Sen oli autettava Adriannaa. Mutta vieläkään Jamie ei voinut kuin odottaa, että Adrianna vietäisiin pois toimenpidehuoneesta ja että tyttö heräisi.
Vasta tunnin kuluttua verensiirrosta Adrianna otettiin osastolle sisään. Hän ei ollut vieläkään herännyt, mutta se saattoi johtua siitä, että lääkärit olivat antaneet tytölle pienen määrän nukutusainetta varmistaakseen, ettei tämä heräisi kesken verensiirron ja haavanpaikkauksen. Heti kun vain oli ollut mahdollista, Jamie oli siirtynyt Adriannan luokse. Lääkärit sanoivat hänen toipuvan, kiitos nopean verensiirron. Jamie oli halunnut huokaista helpotuksesta jo silloin, mutta hän ei tehnyt sitä peläten sitä faktaa, että jotain voisi vielä tapahtua.
Jamien suureksi helpotukseksi hän kuuli pientä yninää, joka sai hänet nostamaan lattiaan lasketun katseensa. Adrianna näytti liikkuvan hieman ja hetken päästä tyttö avasi silmänsä varovaisesti palaten oikeaan maailmaan jostakin hämärän rajamailta. Jamie nousi ylös tuolistaan ja katsoi tyttöä ensin hetken, ikään kuin varmistaen, että tämä varmasti heräsi ja lopulta kiirehti tämän sängyn luokse. Adrianna siristeli silmiään hiukan ja räpsytteli luomiaan kiinni, kunnes huomasi Jamien vuoteensa vieressä.
”Missä minä olen?” Adrianna kysyi hiukan unisena.
”Sairaalassa”, Jamie vastasi, muttei kyennyt vielä hymyilemään, vaikka hän saattoikin huokaista helpotuksesta.
”Miksi?” tyttö kysyi seuraavaksi. Jamie oli valmistautunut kysymystulvaan.
”Sinulla oli korkea kuume ja pyörryit. Epäonneksesi pyörryit suoraan lasinsirun päälle, joka teki kylkeesi kammottavan viillon ja menetit siitä syystä paljon verta”, Jamie selitti huokaisten. ”Mutta sinun pitäisi tulla kuntoon pian, mikäli lääkäreihin on luottamista.”
”Kuinka pian?” Adrianna kysyi.
”No, sinun pitää varoa liikuntaa, jossa tikit voivat repeytyä kahden viikon verran, kunnes saat ne pois”, Jamie sanoi sen, mitä lääkäri oli hänelle kertonut. ”Mutta loppu on itsestäsi kiinni kuulemma.”
”Jamie…”, tyttö sanoi hiljaa ja tarttui varovasti Jamien käteen. Jamie tuijotti tyttöä ihmetellen hiukan tuota elettä. ”Kiitos.”
Jamie naurahti hiukan ontosti ja sai pienen hymynkin kareilemaan huulilleen. Adrianna oli ainakin herännyt ja mitä luultavimmin kuntoutuisi kyllä pian. Ainakin, jos Jamie saattoi luottaa tytön ainaiseen itsepäisyyteen minkä tahansa asian suhteen. Eikä hän uskonut, että Adrianna haluaisi viettää pitkää aikaa sängyssään vain makaillen. Lähes refleksinomaisesti ja täysin Jamien huomaamatta hänen peukalonsa alkoi silittää tytön kämmenselkää.
”Sinä paranet pian”, Jamie sanoi. ”Älä huoli.”
”En huolikaan”, Adrianna sanoi ja virnisti. ”Minä tiedän sen.”
Adrianna oli ilmeisesti palannut omaksi itsekseen aiemmin kuin Jamie oli olettanut. Poika hymähti. Tytöllä oli ilmeisesti hyvä muisti, tai sitten vain Jamien hiukan piruileva käyttäytyminen kahvilassa oli pinttynyt tämän mieleen. Niin tai näin, Jamie yritti katsoa tyttöön vakavasti, muttei kyennyt ja varovainen hymy levisi hänen huulilleen. Tämä oli ainakin merkki siitä, että Adrianna tuli paranemaan.
”Sinulla ei ole varaa piruilla, kun makailet siinä”, Jamie hymähti virnistäen hiukan.
”Minulla on aina varaa piruilla”, tyttö vastasi väitteeseen luoden kasvoilleen leveän, omahyväisyyttä teeskentelevän hymyn.
”Sinä pieni…”, Jamie sanoi jättämättä lopun tyhjäksi, jotta tyttö saisi äänettömästi arvuutella, mitä hän olisi sanonut.
Lopulta kumpikin hymyili hetken, ennen kuin lääkäri astui huoneeseen. Tohtori Cadbury, joka tyttöä hoiti, kantoi käsissään potilaskansiota ja katsoi Adriannaa silmälasiensa ylitse hyväntuulisena. Sekä Adrianna että Jamie käänsivät katseensa tähän odottaen jonkinlaisia tietoja tulevaisuudesta.
”Huomenia neiti Drake”, tohtori toivotti, vaikka ajankohtana olikin iltapäivä. ”Kuinkas täällä jaksellaan?”
”Hyvin”, Adrianna vastasi.
”Toivoinkin niin”, tohtori sanoi. ”Sinä olit ilmeisesti sairas, kun saavuit vastaanotolle ja olit onnistunut repäisemään kylkesi lasiin…”
”Kiitos, tiedän sen”, Adrianna sanoi ja lääkäri katsoi häntä kurtistaen kulmiaan kysyvästi. ”Jamie… kertoi.”
”Ah, totta kai”, lääkäri sanoi vetäisten huulensa hymyyn. ”Poikaystävä ehti ensin.”
”Ei hän ole…”, Adrianna ja Jamie sanoivat samaan aikaan, katsahtaen sitten toisiinsa.
”Ai, minä kun luulin”, mies sanoi hymähtäen sitten ja kohauttaen olkiaan. ”Joka tapauksessa. Teillä oli hyvin korkea kuumekin saapuessanne. Verensiirto kuitenkin onnistui ja tulette kuntoon. Haluaisimme tarkkailla teitä vielä yön ylitse.”
”Yön… ylitse?” Adrianna kysyi ja lääkäri nyökkäsi. ”Minä pärjään kyllä yön kotonani, oikeasti.”
”Mutta jos teille iskee uudestaan korkea kuume tai tikit repeävät, tilanne ei ole ehkä niin suotuisa”, Cadbury selitti. ”Onko joku perheenjäsenistänne kotona?”
”Ei. He ovat lomalla”, Adrianna selitti.
”Sitä suuremmalla syyllä haluaisimme pitää teidät täällä tarkkailussa”, mies yritti vielä suostutella ja Jamie huokaisi. Adriannan päätä ei saatu käännettyä tuosta vain nappia painamalla.
”Minä haluan mieluummin kotiin”, tyttö sanoi ja lääkäri huokaisi nyökäten.
”Selvä sitten”, mies totesi. ”Voitte lähteä parin tunnin kuluttua, kun koette itse olevanne tarpeeksi vahva. Suosittelisin, että hankkisitte jonkun kuitenkin yöksi seuraamaan teitä.”
”Ei tarvitse. Minä saan itsekin puhelimen käteeni, jos jotain sattuu”, Adrianna sanoi hymyillen.
Kolmen tunnin kuluttua kello näytti kahdeksaa ja Jamie auttoi Adriannan istumaan autonsa etupenkille. Tytön kylkeä kivisti, mutta hän oli saanut kaksi pakkausta kipulääkkeitä, joita saattoi tarpeen vaatiessa hakea lisää apteekista reseptin kera. Adrianna oli nielaissut yhden niistä ennen lähtöään. Hän vinkaisi hiljaisesti istahtaessaan penkille ja odotti, että Jamie astuisi autoon. Kuului kolahdus, kun poika istahti ratin taakse ja vetäisi oven kiinni. Hän huokaisi ja katsoi Adriannaan.
”Oletko aivan varma, ette jää tänne yöksi?” hän kysyi. ”Sillä minusta olisi…”
”Jamie”, Adrianna sanoi hiukan hiljaa ja pudisteli päätään. ”Vaikka äitini on sairaalan apulaisjohtaja, se ei tarkoita, että minä pidän sairaaloista. Minä vihaan sairaalahuoneiden hajua ja sitä tunkkaista ilmaa. Usko minua, olen nukkunut siellä enemmän kuin tarpeeksi.”
Jamie nyökkäsi vaatimattomasti ja käynnisti auton. Hän käänsi sen tielle ja Adriannan kotia kohti. Ajaessaan hän kuitenkin vilkuili tyttöön sivusilmällä, jottei tämä varmasti nuupahtaisi tai kärsisi kovista kivuista. Siksipä Jamie yritti ajaa mahdollisimman tasaisesti, välttää yllätyskäännöksiä ja kuoppia tiessä. Vartin päästä tytön kotitalo sojotti heidän neniensä edessä. Koko automatkan oli ollut hiljaista ja Adrianna oli ollut kovin omissa maailmoissaan – mutta tämä oli siellä kyllä usein normaalistikin. Jamie pysäytti auton aidan viereen ja nousi ulos auttaakseen Adriannan vuoteeseen.
Tyttö nousikin ylös hiukan haparoiden askeltensa kanssa, mutta pysyi pystyssä. Jamie tarttui tätä kiinni vyötäröstä ja ohjasi Adriannan käden omalle olkapäälleen. Vain varon vuoksi. Adrianna kuitenkin näytti pystyvän kulkemaan täysin normaalisti – ainakin melkein. Päästyään sisälle Jamie sulki ulko-oven ja Adrianna jatkoi matkaansa omin jaloin. Lopulta tyttö päätyi makailemaan sohvalle ja avasi television. Jamie puri huultaan ja asteli hiukan lähemmäksi.
”Eikö sinun olisi parasta mennä vuoteeseen lepäämään?” poika kysyi.
”Äh, voinhan minä levätä tässäkin”, tyttö vähätteli.
”Selvä”, Jamie huokaisi. ”Pärjäätkö?”
”Eiköhän tämä tästä”, Adrianna totesi ja hymyili Jamielle hiukan.
”Siinä tapauksessa minua ei varmaan enää tarvita”, poika totesi hymyillen helpottuneesti, vaikka oli hiukan harmistunut. Hän kääntyi ovea kohti.
”Jamie”, Adrianna pysäytti pojan ennen kuin tämä oli aloittanutkaan matkansa ja sai tämän kääntämään katseensa häneen. ”Tahtoisitko jäädä yöksi?”
”Ai vahtimaan untasi?” poika kysyi.
”No niin kai”, tyttö kohautti olkapäitään. ”Jos kerran jonkun pitäisi olla paikalla, mutta ketään ei ole paikalla.”
”Mikset muuten soittanut vanhemmillesi?” Jamie kummasteli.
”En halunnut pilata heidän lomaansa”, tyttö sanoi kohottaen toista suupieltään. ”Hetkinen. Mikset sinä soittanut heille sillä välin, kun olin sairaalassa?”
”Ajattelin, että haluat ehkä itse kertoa”, poika kohautti olkiaan.
”Viisaasti ajateltu, kiitos”, Adrianna kiitti. ”Jäätkö siis yöksi? Voisit nukkua isäni huoneessa. Tai äitini. Tai käytännössä missä vain haluat.”
”Kaipa minä voin kokeilla unenvartijan pestiä. Sitä kun en olekaan vielä kokeillut. Sohva kelpaa minulle kyllä mainiosti, jollet halua itse vallata sitä loppuyöksi”, Jamie sanoi hymyillen ja riisuen kenkänsä eteiseen. Sitten hän tallusti Adriannan puoleen ja katsoi tähän kohottaen toista kulmaansa virnistäen pahaenteisesti. ”Uusintakierros Ylpeyttä ja ennakkoluuloa?”
tiistai, 29. tammikuu 2008
Kommentit