Siitä lähtien, kun Adrianna oli päässyt kotiin Harten suvun nuorimman vesan kuljettamana, oli hän saanut kuulla siitä. Nuorempien sisarten mukaan hänellä oli jonkinlainen salasuhde ja vanhempi sisar puolestaan vain päivitteli nuorempien teorioita. Melody oli jo naimisissa ja aikuistunut, vaikka oli siitäkin huolimatta vielä suhteellisen nuori. Mutta nuoret neidit Evangeline ja Winnie olivat perheen täyspäiväisiä hupakkoja, kummatkin vasta viisitoistakesäisiä. Adrianna oli ehkä antanut nuoremmille sisarilleen turhaa lisäpotkua vain pudistamalla päätänsä nauraen. Lopulta hän käytti sanojakin taatakseen heille, että hän oli pyörtynyt metsässä ja nuoriherra Harte oli löytänyt hänet ja ystävällisesti vienyt kotiinsa toipumaan. Mutta paraniko tilanne? Ei. Nimittäin kun Evangeline ja Winnie saivat jotain päähänsä, se ei lähtenyt sieltä helposti. Niinpä Adriannan täytyi toivoa, ettei hän enää törmäisi siihen poikaan ja varsinkaan Evangelinen ja Winnien seurassa. Sitä paitsi, hän ei edes tiennyt miten hänen pitäisi reagoida – olihan poika todellakin rikkaan perheen vesa, eikä varmasti tehnyt paljoa tuttavuutta Adriannan kaltaisten ihmisten kanssa. Tai sen kuvan tyttö ainakin sai Jamien aristokraattisista eleistä ja melko kylmästä puhetyylistä.
Luojan kiitos kaksoset olivat jääneet kotiin kun Adrianna oli sitonut suklaanruskeat hiuksensa pitkälle palmikolle ja lähtenyt kaupungille. Hän kuljetti toisella olkapäällään itse neulottua – hänen isoäitinsä oli kutonut sen hänelle - keltaisen, oranssin ja punaisen sävyissä vaihtelevaa kangaslaukkua, johon oli talletettuna se omaisuus, jota hän mukanaan silloin tarvitsi; kännykkä, rahapussi, mp3-soitin ja nenäliinoja. Aurinko paistoi lähes suoralta taivaalta ja ilma oli sen verran lämmin, että tyttö ei ollut pukenut päällensä kuin tummat housut ja vaalean tuubitopin. Taivaalla tosin näkyi muutamia harmaita pilviä, joista saattaisi hyvinkin tulla sade. Hänen vierellään oli kävellyt vielä tunti sitten eräs vaaleahiuksinen tyttö, Emily nimeltään. Emily oli yksi Adriannan parhaista ystävistä ja vietti tämän kanssa hyvin paljon aikaa. Joskin Emily oli lähtenyt tunti sitten kohti juna-asemaa, sillä tytön poikaystävä odotti häntä viikonlopuksi luokseen. Siksi Adrianna oli jäänyt kiertämään kauppoja yksikseen, mutta ei se häntä sen kummemmin haitannut.
Hiljaa eteenpäin askeltaen hän päätti siirtyä läheiseen kahvilaan juomaan kupposen kofeiinipitoista juomaa. Suklaacappucino oli hänen suosikkinsa, joten jälleen kerran hän meni tiskille ja sanoi haluavansa yhden. Vasta sitten hän lähti etsimään istumapaikkaa itselleen ja tavaroilleen. Rauhallinen nurkkapöytä vapautui pian sisältä ja sinne hän suuntasikin. Suora auringonvalo ei häntä kauheasti kiehtonut, sillä hän oli herkästi palavaa sorttia. Oli hän lätrännyt aurinkorasvaa hartioilleen, mutta ikinä ei voinut olla varma suojasiko se. Niinpä tyttö istahti kauniilla takamuksellaan pehmustettuun tuoliin ja laski laukkunsa maahan ja matkapuhelimensa pöydälle. Se pöytä oli kahdenistuttava, mutta eipä hän jaksanut laukkuaan toiselle puolellekaan pöytää siirtää. Ja se oli sitä paitsi aivan turhaa.
Adrianna istui selkä seinää kohden ja katseli ulkona käveleviä ihmisiä kesäasuissaan. Suuri osa heistä näytti iloisilta, vaikka mukaan mahtui muutama nyrpeäkin ilme. Liekö johtunut sitten aurinkoisesta säästä – jotkut herkkähipiäiset manasivat sitä yhtenään – vai muuten vain väärällä jalalla noususta. Adrianna tuijotti pian ulos täysin uponneena ajatuksiinsa. Hän ei luultavasti edes tajunnut, että katseen olisi saattanut tulkita tuijotukseksi. Mutta mihinpä noloon tilanteeseen tuo epäonninen tyttö ei olisi jo tottunut. Hän vain tuijotti ulos siemaisten välillä cappucinostaan pieniä kulauksia.
”Eikö neidin pitäisi yhä levätä?” Adrianna havahtui ilkeästi takaisin siihen hetkeen ja nosti lysyyn lahonneen ryhtinsä takaisin. Mutta ennen kuin hän ehti kääntää päätään, puhuja istui häntä vastapäiselle tuolille.
”Herra Harte”, tyttö yllättyi.
”Itse asiassa nuoriherra, mutta pitäisin mieluummin sinuttelusta”, tummatukkainen poika virnisti. Hänellä ei näyttänyt olevan kädessään mitään, vaan oli muuten vain päättänyt istua Adriannan seuraksi – jota tyttö piti hiukan outona eleenä. ”Et vastannut kysymykseeni.”
”Minä voin aivan hyvin jo”, Adrianna väitti. ”En kai minä muuten täällä istuisi.”
”Mistä minä sen tietäisin, jos oletkin niin sitkeä, että lähdet puolivoimissasi kiertämään kauppoja”, Jamie murjaisi.
”Minä en ole sellainen ihminen, joka erityisesti nauttii siitä”, tyttö sanoi. ”Olin sitä paitsi ystäväni seurassa.”
”Ja missähän hän on nyt?” poika naurahti.
”Lähti juna-asemalle”, Adrianna kohautti olkapäitään.
”Sittenhän arvasin oikein”, Jamie virnisti tyytyväisesti.
”Arvasit mitä?” tyttö pudisteli päätään ymmärtämättä pojan pointtia.
”Että tämä tuoli oli vapaa etkä sinä odottanut ketään”, poika väitti tutkien Adriannaa katseella, joka sai kylmänväreet liikkeelle tytön selässä.
”No…”, Adrianna huokaisi. ”En juurikaan.”
”Siinä tapauksessa sallithan, jos liityn seuraasi?” Jamie kysyi nojautuen hiukan taaksepäin ja laskien kädet vatsansa päälle sormet toistensa lomissa.
”Sinä liityit jo”, Adrianna huomautti ystävällisesti kohottaen kulmiaan.
Jamie virnisti jälleen kerran. Se virnistys sai Adriannan epäilemään mitä pojalla oikein oli mielessään. Hyvä on, he tapasivat kolme päivää sitten ja Jamie oli tainnut pelastaa hänen henkensä – tai ainakin jotain sinne päin – ja kai pojalla oli syytä olla hieman huolissaan. Sen kolean ensivaikutelman perusteella Jamie ei kuitenkaan olisi vaikuttanut kovinkaan muiden kunnosta huolehtivalta ihmiseltä. Adrianna kurtisti kulmiaan kuin kysyäkseen mitä poika oikein mietti.
”Mitä?” tyttö sai lopulta tokaistua terävästi.
”Ei mitään”, Jamie vastasi. ”Niin no, sinulla on vaahtoa suupielessäsi.”
”Huomasin sen kyllä itsekin, kiitos”, Adrianna tiuskaisi.
”Vaikka se on ollut siinä jo jonkin aikaa?” Jamie kohotti huvittuneena kulmiaan.
”Se onkin tarkoituksella”, tyttö väitti.
”Vai niin”, poika naurahti ja nosti itseään hiukan ylöspäin tuolissaan takaisin normaaliin hyvään ryhtiinsä.
Adrianna huokaisi ja pyöräytti silmiään. Hän nosti servetin pöydältä ja pyyhkäisi suunsa siihen. Lopuksi hän taitteli sen huolellisesti ja painoi kulman lautasen alle, jottei se lähtisi omille teilleen. Pieni tuulenpuuskahdus käväisi Adriannan kasvoilla ja Jamien hiuksissa, kun kahvilaan astui sisään uusi asiakas. Adrianna antoi samalla kertaa katseensa kulkea muuallakin kahvilassa. Pullantuoksu oli sekoittunut kahvintuoksuun ja sisällä leijaili nyt voimakas aromi, joka sai veden kielelle. Jamie katsahti hiljaisesti Adriannaan – tai pikemminkin tuijotti tätä tutkaillen. Tyttö käänsi pian katseensa takaisin ja huokaisi hiukan ärtyneenä.
”Mitä nyt?” Adrianna kysyi. ”Onko minulla kenties kahvia paidalla?”
”Voi, ei toki”, Jamie sanoi. ”Katseeni vain juuttui sinuun.”
”Kumman usein se tuntuu juuttuvan minuun”, Adrianna totesi kylmästi.
”Minkäs minä sille voin, jos istut minua vastapäätä”, Jamie totesi naurahtaen.
”Katseletko aina vain eteenpäin?” Adrianna kysyi puuskahtaen ja siemaisten loput kahvistaan.
”Useimmiten”, Jamie vastasi. ”Minulla ei ole useinkaan tapana katsella menneisyyteen.”
”Luuletko olevasi hauska?” Adrianna hymähti.
”En luule”, Jamie sanoi ja Adrianna katsoi tätä epäillen. ”Minä tiedän.”
Adrianna murahti ja nousi ylös tuolistaan. Hän nosti laukun harteilleen ja käänsi selkänsä Jamielle marssien ovesta ulos. Jamie taasen tuijotti hetken tytön perään, kunnes kohautti harteitaan ja käänsi katseensa vastapuolen seinään. Vasta sitten pojan katse osui pöydällä lojuvaan puhelimeen, joka ei taatusti voinut kuulua kenellekään muulle kuin Adriannalle. Tai tuskinpa niin rehellinen tyttö kuin Adrianna olisi antanut puhelimen vain lojua pöydällä. Jamie huokaisi ja nosti puhelimen käteensä. Mutta samalla hänen päähänsä iskostui pieni idea. Näppäimiä ei ollut lukittu, joten poika pääsi helposti näpyttämään oman numeronsa matkapuhelimeen ja tallensi sen omalla nimellään. Hän virnisti hiukan ilkikurisesti. Jamie ei ollut edes oikeastaan tiennyt miksi teki sen – jokin vain pakotti hänet siihen.
Yhdellä sulavalla liikkeellä poika nousi ylös tuolista ja marssi ripeästi, mutta arvokkaasti ovelle kadottamatta erinomaista ryhtiään. Hän katsahti ensin vasemmalle, sillä hänellä ei ollut mitään tietoa siitä, mihin Adrianna oli suuntaamassa, joten hänen täytyisi vain seurata tätä. Mutta hän ei nähnyt Adriannaa siellä suunnassa, joten käänsi katseensa oikealle. Pian hän huomasikin ihmisjoukosta erottuvan suklaanruskean hiuspehkon ja hymähti hiljaa lähtien ottamaan Adriannan kiinni muutamalla juoksuaskeleella.
”Onko sinulla aina hoppu jonnekin?” Jamie päätti kysyä kävellessään tämän takana.
”Vainoatko sinä minua tai jotakin?” Adrianna kysyi kääntyen katsomaan poikaa.
”En”, Jamie sanoi. ”Olen vain kohtelias.”
”Siinä tapauksessa pyydän kohteliaasti; älä seuraa minua”, Adrianna sanoi.
”Pyyntö evätty”, Jamie virnisti.
Adrianna huokaisi turhautuneesti ja pysähtyi. Sitten hän kääntyi hiljaa ympäri katsomaan Jamieta silmiin hyvin väsyneesti. Ja hän ainoastaan tuijotti poikaa hetken aikaa ja Jamie ei osannut kuin virnistellä sillä hetkellä. Adrianna pudisti päätään ja huokaisi vielä toistamiseen. Hän ei ihan totta keksinyt mitään syytä sille, miksi Jamie seurasi häntä – tämä oli kumminkin Harten lapsia, jotka oli kasvatettu hienostoseurapiireissä ja lähestulkoon hemmoteltu pilalle antamalla heille kaikki, mitä he halusivat.
”Oletko sinä aina…tuollainen?” Adrianna kysyi.
”Minä?” Jamie kysyi kohottaen kulmiaan. ”Puhumattakaan niin härkäpäisestä tytöstä, joka uhkasi muutama päivä sitten marssia kotiin, vaikka oli maannut edellisyönä muutaman tunnin tajuttomana?”
”Se on aivan eri asia herra Harte…”, Adrianna änkytti.
”Jamie”, poika korjasi.
”Jamie”, Adrianna ärähti. ”Ja minä en voinut mitään sille tapahtumalle.”
”Paitsi jos olisit jättänyt menemättä metsään”, Jamie virnisti. ”Olethan kuullut sen laulun: Jos metsään haluat mennä nyt, niin takuulla yllätyt… ja niin poispäin.”
”Mitä yrität ajaa takaa?” Adrianna kysyi.
”En oikeastaan mitään, kunhan vain puhun lämpimikseni”, poika naurahti. ”Tarkoitin sitä, että saat syyttää itseäsi siitä, että minä seuraan sinua.”
”Mitä tekemistä minulla on sinun seuraamisesi kanssa?” tyttö kummasteli.
”Koska sinä päätit tuupertua keskelle metsää ja minä raahasin sinut sieltä kotiini”, Jamie sanoi.
”Raahasit? Ai ihanko totta raahasit?” Adrianna tulistui. ”Onhan se mukavaa tietää, ettei ainakaan ollut riesana ollessaan tajuton.”
”Anteeksi, en tarkoittanut sitä aivan tuolla tavalla”, Jamie sanoi pahoittelevasti huomatessaan loukanneensa tyttöä. ”Olin tahditon.”
”Niin totta vie olit”, Adrianna puuskahti ja ihmetteli hiukan Jamien vanhanaikaista sanavalintaa. No, kaipa se oli perheessä opittu.
”Mutta jos olisin oikein tahditon, olisinko tullut palauttamaan sinulle tämän?” Jamie kysyi ojentaen Adriannalle puhelinta.
Adrianna katsahti ensin epäilevästi Jamieen ja otti sitten puhelimen tämän kädestä. Hitaasti hän laski sen omaan laukkuunsa ja katsoi sitten Jamieen pitkän aikaa hiljaa ikään kuin tutkien tämän rehellisyyttä ja mittaillen sitä, oliko tämä luottamuksen arvoinen.
”Kiitos”, tyttö kiitti nyökäten ja lähes häpesi kaikkia suoltamiaan syytteitä. Ehkäpä Jamie ei ollut niin paha ihminen sittenkään.
”Pieni löytöpalkkio olisi tietenkin paikallaan”, Jamie sanoi hymyillen pilke silmäkulmassaan ja sai Adriannan huokaisemaan.
”Ja mikähän se olisi, herra Harte?” Adrianna kysyi vanhasta tottumuksesta.
”Jamie”, poika korjasi. ”Ainoa mitä pyytäisin, olisi pieni kävelytuokio puistossa.”
Adrianna huokaisi ja pyöräytti silmiään. Hän ei tiennyt mihin Jamie tähtäsi kaikella sillä, mutta jotain pojalla oli oltava mielessään, se oli selvä. Mutta ehkäpä hän oli Jamielle velkaa jotain siitä kaikesta mitä hän oli tehnyt – eikä hän puhunut pelkästään matkapuhelimensa palauttamisesta vaan kenties myös henkensä pelastamisesta.
”Hyvä on”, Adrianna suostui ja Jamien kasvoille levisi iloinen – ja ihme kyllä – täysin vilpitön hymy.
”Muuten”, Jamie aloitti. ”Minun on pakko kysyä yksi juttu.”
”Mikä niin?” tyttö kurtisti kulmiaan heidän suunnatessa askeleensa kohti puistoa.
”Oletko aina ollut yhtä epäonninen?” Jamie kysyi.
”Ja mistä päättelet että minä olen epäonninen?” Adrianna hymähti ja naurahti. Jamie alkoi avata suutaan, mutta Adrianna keskeytti tämän nostamalla kätensä pystyyn. ”Se oli retorinen kysymys.”
”No… Mistä lähtien?” Jamie kysyi uudestaan.
”Luultavasti siitä hetkestä kun synnyin”, Adrianna kertoi. ”Perjantai kolmastoista, tiedäthän?”
”Ja sinä olet taikauskoinen?” Jamie naurahti.
”En”, Adrianna vastasi leppoisasti, mutta hiukan varautuneena. ”Vaan äitini.”
”Äitisi?” Jamie tuhahti huvittuneesti.
”Hän uskoo vähän mihin haluaa. Isä taas ei usko mihinkään”, Adrianna sanoi kohauttaen kulmiaan.
Foyersin puiston portit näkyivät pian heidän edessään ja he astelivat niiden alta. Vehreänä kukkivat puut toivat pirteyttä maisemaan ja puiston keskellä olevassa pienessä järvessä ankat toivat puistoon eloa kaakattamalla ja kerjäämällä pullanmurusia ohikulkijoilta. Puistoon oli laitettu myös jäätelökoju, joka oli auki aina kesäisin ja vielä pitkälle syksyyn. Jokunen pähkinöidenkin myyjä näytti kuljeskelevat ympäriinsä yrittäen etsiä epätoivoisesti asiakkaita. Jamie kiinnitti kuitenkin ensimmäisenä huomionsa jäätelökojuun ja virnisti. Nuorukainen kääntyi Adriannan eteen yhdellä nopealla liikkeellä.
”Haluaisitko jäätelöä?” Jamie kysyi tytöltä, joka näytti samaan aikaan hämmentyneeltä ja yllättyneeltä. Ja itse asiassa se ilme sai hänet näyttämään oikein suloiselta.
”Mitä?” Adrianna kysyi.
”Niin, että haluaisitko jäätelöä?” Jamie toisti kysymyksensä.
”Miksi?” tyttö kysyi hiukan epäilevänä.
”No miksi jäätelöä nyt yleensä ostetaan?” poika naurahti ja syöksyi jo kohti kojua.
”Jamie…”, Adrianna ehti kuiskata, mutta poika oli ehtinyt liian kauas ja niin ollen tyttö huokaisi ja marssi tämän kiinni.
”Yksi lakritsajäätelö ja yksi suklaa”, Jamie ilmoitti vanhemmalle miehelle, joka alkoi kauhoa palloa vohveleihin.
Maksettuaan jäätelöt ja saatuaan ne käsiinsä Jamie ojensi suklaatötterön Adriannalle. Tyttö tuijotti häntä hieman kummissaan ja enemmänkin ihmetteli, mistä hän oli tietänyt Adriannan suosikkimaun. Hän henkäisi hiljaa ja kohotti katseensa jäätelöstä poikaan.
”Mistä sinä…”, Adrianna aloitti änkyttäen.
”Suklaacappucino”, Jamie virnisti tietoisesti siitä, että hänen valintansa oli oikea. ”Paljastan pienen salaisuuden: suklaa käy aina, varsinkin sellaisille, jotka sattuvat pitämään siitä vaikkapa kahvissa. Tai jos sattuu pitämään kaakaosta.”
”Niin kai sitten”, Adrianna hymähti vaikuttuneena.
He jatkoivat matkaansa välillä nuolaisten jäätelöistään makua suuhunsa. Lopulta Jamie alkoi hiukan kyllästyä ainaiseen kävelemiseen – sillä menolla he nimittäin kävelisivät puiston kohta ympäri ja Jamie joutuisi luopumaan Adriannan seurasta – ja siksipä etsi katseellaan istumapaikkaa. Mutta koska kaikki penkit olivat varattuja tai niille oli jätetty jotakin lojumaan, ei näky oikein kiehtonut häntä. Mutta Jamien silmiin osui sopivasti järveä ympäröivä pikkumuuri.
”Istutaanko hetkeksi vaikka tuonne?” hän ehdotti Adriannalle ja osoitti tarkoittamaansa paikkaa.
Adrianna kohautti olkiaan ja suuntasi askeleensa sinne, mihin Jamie hänet johdatti. Jamie – herrasmiehenä tietenkin – ohjasi Adriannan ensin istumaan. Tai ainakin yritti. Adrianna nimittäin pysähtyi ja naurahti heleästi.
”Missä sinut on koulutettu? Herrasmiespalvelijoiden akatemiassa?” tyttö kysyi naurahtaen.
”Ei nyt sentään”, Jamie tuhahti hymyillen. ”Kotikasvatus.”
Jamie ojensi kätensä uudestaan Adriannalle, joka ensin katsoi poikaa hieman huvittuneena, mutta tarttui siihen lopulta. Poika auttoi tytön istumaan – niin no, tiedä sitä, jos Adrianna olisikin vaikka kaatunut järveen. Mutta ehkäpä sitten Jamien avulla – tai tuurilla – Adrianna pääsi turvallisesti istumaan muurille ja kohta Jamie istahti hänen vierelleen. Poika katsoi hetken aikaa huvittuneesti hymyilevää Adriannaa, kunnes järvessä uiskenteleva ankka tuli kaakattamaan heidän lähelleen. Adrianna katsahti ankkaa ja naurahti, katkaisten tälle palan vohvelistaan ja heittäen sen kauemmaksi järveen. Sillä eleellä hän sai myös Jamien naurahtamaan.
”Mitä? Tarvitsevathan ankatkin jotain ruokaa”, Adrianna puolusteli.
Jamie pyöritteli päätään hymyillen huvittuneesti. Siihen aikaan vuodesta puistossa oli yleensä melko tiheästi ihmisiä, mutta jostain päätellen he viihtyivät tällä hetkellä enemmänkin rannalla – kerrankin kun oli kaunis, aurinkoinen päivä, joka luultavasti vaihtuisi pian kuitenkin sateiseksi – joten puisto näytti hiukan tyhjältä siitäkin huolimatta, että suuri osa penkeistä oli varattu ja jalkakäytävillä vaelsi ihmisiä. Siinä säässä jäätelöt sulivat helposti ja siksi kumpikin heistä söi ne luultavasti ennätysajassa loppuun. Mutta tuuli oli alkanut puhaltaa kovempaa ja harmaat pilvet näyttivät hiukan uhkaavilta.
Adrianna tunsi palmikkonsa löystyneen, joten irrotti pompulan ja alkoi palmikoida hiuksiaan uudestaan hiukan tiukemmalle. Jamie katseli tätä vain naurahtaen, mutta tällä kertaa Adrianna ei jaksanut välittää siitä. Sanokoot mitä sanoo, mutta jos Adrianna ei voinut jotain sietää, niin löystynyttä palmikkoa tai poninhäntää.
”Käytkö paljonkin Foyersissa?” Adrianna päätti kysyä samalla kun letitti hiuksiaan ja katseli alaspäin.
”Silloin tällöin”, Jamie myönsi. ”Joskus Invernessissäkin.”
”Mikä toi sinut tänään Foyersiin?” Adrianna tiedusteli sitten.
”Kaunis ilma ja pari työasiaa, jotka hoidin jo aamulla”, poika kertoi.
”Jatkat ilmeisesti isäsi jalanjäljissä?” Adrianna oletti.
”No”, Jamie aloitti. ”Jotakuinkin. Sanotaanko vaikka niin, että vanhin veljeni William on enemmän asianajajatyyppiä kuin minä. Mutta tarvitsee firma kuitenkin aivot.”
”Ja mitähän toimipistettä sinä mahdat johtaa? Ranska? Italia? Sveitsi?” Adrianna hymähti ja kiinnitti palmikkonsa pompulalla.
”Joku on tehnyt taustatutkimuksia”, Jamie väitti ja katsoi Adriannaan kulmat koholla.
”Poliisipäällikön tytär”, Adrianna kohautti kulmiaan. ”Minun ei tarvitse tehdä taustatutkimuksia. Ainakaan sinun perheesi suhteen. Se selviää jo lukemalla lehdistä tai kun kuuntelee muiden keskusteluja.”
”Ai sinä olet salakuuntelija?” Jamie kysyi virnistäen.
”No en”, Adrianna sanoi kääntäen katseensa maahan hetkeksi. ”Mutta tiedäthän millainen isäni on. Puhuu kovaan ääneen.”
”Itse asiassa, minä en ole koskaan tavannut isääsi”, Jamie huomautti ystävällisesti. ”Veljeni varmaankin ovat, mutta minä taasen pysyttelen mieluummin kotona ja teen kirjallisia hommia.”
”Ai”, Adrianna hymähti. ”No, kuitenkin.”
Jamie nyökkäsi ymmärtäväisesti. Hän ei edes tiennyt mikä tuossa epäonnisessa tytössä häntä ehkä hiukan kiehtoikin – mutta onneksi Adrianna ei tiennyt Jamien oikeata lähtösyytä. Jamie kun nimittäin oli vielä halunnut tarkistaa tytön kunnon ja sen, ettei tätä sittenkään ollut purtu. Sillä joskus ihmissuden purema saattoi olla pienikin, mutta silti kohtalokas sille, joka sai susimyrkkyä suoniinsa. Mutta ainakin päällisin osin – käsivarsistaan ja kaulastaan, johon sudet yleensä purivat – tyttö näytti olevan kunnossa paria naarmua lukuun ottamatta.
”Mitä sinä yrität oikein etsiä?” Adrianna kysyi huomattuaan Jamien hänessä kiertävän katseen.
”En mitään”, Jamie sanoi hymyillen. ”Kunhan vain katselen.”
Adrianna naurahti ja pyöritti päätään. Hän katsahti kelloonsa ja huomasi sen olevan jo sen verran, että hänen täytyisi mennä kotiin laittamaan ruokaa pikkusisarilleen – ei sillä, etteivät he itse olisi osanneet, mutta he tuppasivat olemaan vain niin toivottomia ja saivat vielä yleensä tahtonsa läpi kaikessa. Hän huokaisi syvään ja nosti katseensa Jamieen.
”Minun olisi varmaankin syytä palata kotiin”, tyttö sanoi. ”Pitäisi tehdä ruokaa ennen kuin pikkusiskot ja isä palaavat kotiin.”
”Siinä tapauksessa pysyttelen lähistöllä, jos vaikka onnistut sytyttämään talon tuleen”, Jamie piruili. ”Pitäähän jonkun pelastaa sinut taas.”
”Heh heh”, Adrianna sanoi ja muksautti nauravaa Jamieta olkapäähän. ”Erittäin hauskaa.”
”Eivätkö he osaa itse tehdä ruokaa?” Jamie kysäisi. ”Vai oletko sinä perheen kokki?”
”Ei, mutta äitini on töissä ja vanhempi sisareni asuu muualla, joten se työ jää tänään minulle”, Adrianna kohautti kulmiaan ja nousi. ”Noh… oli mukava tavata… taas ja kiitos.”
Tyttö lähti ottamaan askelia kohti puiston porttia. Adrianna huokaisi syvään ja katsahti sivusilmällään Jamieen, joka näytti myös nousevan ylös. Vähän aikaa Adriannasta tosiaan tuntui siltä, että tämä nuoriherra seurasi häntä, mutta ehkäpä Jamie oli myös lähdössä kotiin päin.
”Anna minä heitän sinut kotiin”, Jamie sanoi päästyään tarpeeksi lähelle tyttöä saaden tämän pysähtymään ja kääntymään.
”Kiitos, mutta kävelen mielelläni”, Adrianna sanoi hymyillen.
”Tällä säällä?” Jamie kysyi kohottaen kulmiaan. ”Kohta alkaa sataa.”
”Aurinkohan täällä paistaa”, Adrianna totesi ja käänsi selkänsä kävelläkseen eteenpäin.
Sillä samalla hetkellä ne harmaat pilvet kasaantuivat yhteen ja loivat pienen sadekuuron. Adrianna oli ehtinyt juuri ja juuri portista ulos, kunnes tunsi pisaroiden putoavan raskaasti olkapäilleen. Eikä se sade ollut aivan pieni. Nimittäin ne sateet, jotka osuivat äkkiseltään, olivat rankkoja. Ja ne yltyivät rankoiksi aivan pienessä hetkessä. Adrianna huokaisi ja pyöräytti silmiään. Niinpä niin, juuri hänen tuuriaan.
Jamie hymyili hiukan myötätuntoisesti, vaikkei Adrianna sitä nähnytkään. Hän kaivoi oman sateensuojansa esille, jottei kastuisi yhtään enempää. Muutamalla askeleella hän sai taas tytön kiinni ja nosti sateenvarjon tämän päälle niin, että molemmat olivat sen alla.
”Jospa minä vain heittäisin sinut kotiin”, Jamie ehdotti uudestaan ja Adrianna suostui nyökkäämään varovasti ja niinpä he lähtivät suuntaamaan kohti Jamien mersua.
tiistai, 29. tammikuu 2008
Kommentit