”Kaivakaa nenäliinanne tytöt – Jamie Harte poistuu vapailta markkinoilta”, Evangeline käveli portaat alas lukien sen päivän juorulehteä. Adrianna huokaisi istuessaan keittiössä. Evangeline teki sen vain vinoillakseen. ”Lakimiespohatta Anthony Harten nuorimmainen poika poistui vapailta markkinoilta virallisesti eilen. Jamie Harte, 22, nähtiin eilen hempeissä tunnelmissa paikallisen poliisipäällikön tyttären kanssa. Toistaiseksi kumpikaan ei ole kommentoinut suhdetta, mutta yksi on varmaa: kaivakaa nenäliinat taskuistanne, tytöt - Jamie Harte on varattu.”
”Eva”, Adrianna sanoi tuimasti ja lusikoi jogurttia suuhunsa.
”Arvaahan kuka tässä kuvassa on?” nuori tyttö kysyi.
”Vaikeaa arvata”, Adrianna tuhahti. ”Onko se niin suuri juttu?”
”Suuri? Pikemminkin valtava!” Evangeline huudahti. ”Tiedätkö sinä kuinka monta tyttöä haikailee Jamie Harten perään? Minun lisäkseni tietenkin.”
”Varmaankin aika moni”, Adrianna sanoi kohauttaen olkiaan. ”Ei se nyt niin iso juttu ole, jos minä seurustelen hänen kanssaan.”
”No totta kai on!” Evangeline innostui. ”Hän on komea ja ihana ja ja...”
”Jaa kuka?” haukotteleva Winnie kysyi.
”Jamie Harte”, Evangeline vastasi kaksoselleen.
”Mikä uros”, Winnie totesi.
”Puhukaa hiljempaa tai isä herää”, Adrianna varoitti.
”Ja Adrianna ei ole viitsinyt kertoa, että seurustelee Jamien kanssa”, Evangeline johdatteli.
”Aivan, aivan... Hetkinen, siis mitä?” Winnie kysyi silmät lautasen kokoisina ja toinen nyökytteli. ”No en varmasti usko. Narraat, narraat, valheeseen tarraat!”
”Katso itse”, Evangeline sanoi ja ojensi lehden Winnielle, joka tutki sitä.
”Mitä helvettiä? Se on Adrianna!” Winnie parahti ja katsahti jogurttia syövään vanhempaan sisareensa.
”Winnie, siisti suusi”, Adrianna huomautti ja kaapi jogurttipurkin puhtaaksi.
”Mistä te nyt puhutte?” kysyi itse poliisipäällikkö herättyään kaksosten lujiin huutoihin.
”Minähän sanoin, että hän herää”, Adrianna päivitteli hypähtäessään alas tuolilta viedäkseen purkin roskikseen ja lusikan tiskialtaaseen.
”Adriannan salaisesta – tai no, ei enää salaisesta – poikaystävästä”, Winnie sanoi ojentaessaan lehden isälleen.
”Ai onko meidän Adriannalla poikaystävä?” herra Drake hämmästeli.
Richard Drake oli hyvin kunnioitettu ja jämpti mies. Hän piti perheessään kuria, vaikkakin melko lempeästi ja suojeli tyttöjään hinnalla millä hyvänsä. Perhe oli hänelle kaikki kaikessa. Siksipä hän koki melkoisen yllätyksen nähdessään Adriannan ja tämän poikaystävän kuvan koristamassa juorulehden sivua.
”Jamie Harte?” Richard äyskähti ja oli onni, ettei hän sillä hetkellä juonut mitään, sillä nesteet olisivat purskahtaneet ulos hänen suustaan. ”Ihan tosissaan?”
”Ei, kun leikillään”, Evangeline tuhahti.
”Etkä ole sanonut sanaakaan”, Richard sanoi Adriannalle. ”Miksi?”
”Koska minä ja Jamie haluamme pitää yksityiselämämme. Kuten huomaat, se on nyt hiukan vaikeaa, kun suhteemme paljastui”, Adrianna sanoi ja avasi verhot, jonka takaa Richard saattoi huomata heidän aitansa ulkopuolella kyhöttävät reportterit.
”Että oikein Jamie Harte...”, Richard mietiskeli. ”Mistähän alkaen tätä on jatkunut?”
”Itse asiassa se alkoi virallisesti vasta niissä hyväntekeväisyysjuhlissa”, Adrianna sanoi kuulostaen mahdollisimman viattomalta. ”Mutta me tapasimme ensi kertaa silloin kuin Brian otti hatkat ja jätti minut metsään yksin. Ja seuraavana aamuna heräsin Harteilta.”
”Sinä sanoit olleesi yötä Emilyn luona”, herra Drake totesi rypistäen kulmiaan.
”Niin no, itse asiassa venytin totuutta ihan pikkuisen...”, Adrianna sanoi ja yritti keksiä käsilleen jotain tekemistä, jottei hän pyörittelisi peukaloitaan hermostuneena.
Adrianna otti kaapista kupin kuunnellen samalla isänsä selityksiä, jotka menivät toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Mitä väliä isän hyväksynnällä oikeastaan olisi? Oli tyttö sentään jo yhdeksäntoista. Adrianna kaatoi vastakeitettyä kahvia kahteen kuppiin, joista toisen hän ojensi isälleen.
”Kiitos”, Richard kiitti ja jatkoi sitten papatustaan. ”Brianhan oli niin mukava poika. Tehän olitte todella onnellisia yhdessä.”
”Niin, siihen asti kunnes selvisi, että hänen oli tarkoitus vain päästä lakanoihini”, Adrianna totesi rauhallisesti.
”Anteeksi kuinka?” herra Drake kysyi äreänä. ”Piru vie sitä pojannulikkaa!”
”Isä, annahan olla”, Adrianna sanoi. ”Verenpaineesi nousee.”
Herra Drake istahti juuri sille tuolille, jolla Adrianna oli vähän aikaa sitten istunut. Hän veti muutaman kerran henkeä ja joi kulauksen kuumaa kahvia. Adrianna oli aina pohtinut, kuinka isä kykeni juomaan kahvinsa niin kuumana.
”Ai niin, Adrianna”, herra Drake, ”Onko sinulla menoa tänään? Koulun lisäksi siis.”
”Lupasin tavata Jamien jossain välissä, mutta ei muuten. Kuinka niin?” Adrianna kysyi.
”Eräs tuttavani tulee käymään tänään iltapäivällä, mutta minun täytyy hoitaa yksi juttu kaupungintalolla. Mietin, josko voisit laittaa paikat kuntoon ja pitää hänelle seuraa hetken?” Richard esitti toiveensa.
”No...”, Adrianna pohti. ”Kai se sopii.”
”Hienoa, hienoa”, herra Drake intoili.
Adrianna ei ollut koskaan ollut kovin puhelias vieraiden keskellä, joten sinällään siitä tulisi varmaankin mielenkiintoista. Jamie taas... no, ehkä hän kykenisi siirtämään tapaamista Jamien kanssa tunnilla tai parilla. Hän hymyili isälleen ja joi kahviaan tyytyväisenä.
*
Adriannan matka koulusta kotiin kesti autolla puolisen tuntia ja kello näytti kahta, kun hän pääsi sisälle. Hetimiten hän alkoi siivoilla keittiötä ja olohuonetta, sillä tuskinpa isän vieras tulisi vierailulle makuuhuoneisiin. Adrianna nosti tiskialtaasta viimeisetkin astiat pesukoneeseen. Hän varmisti vielä, että olohuone oli suhteellisen siisti ja keittiössä oli kaikki kunnossa. Adrianna ei oikeastaan tiennyt kuinka virallinen tämä vierailu olisi, mutta varautui viralliseen.
Jonkin ajan päästä ovikello soi ja Adrianna oli juuri ehtinyt kattaa kahvipöydän. Hän käveli verkkain askelin ovelle ja avasi sen. Mitä sen takaa paljastui, oli jotakin, mitä Adrianna ei ollut osannut odottaa. Hän oli odottanut jotakin vanhempaa konstaapelia, jolla mahdollisesti olisi pienet viikset tai parta, mutta hän ei ollut osannut odottaa tätä.
”Henry!” Adrianna huudahti iloisesti yllättyneenä.
”Hei vain”, Henry tervehti ystävällisesti.
”Mitä sinä... Tarkoitan, tule sisään”, Adrianna sai sanotuksi.
”Mihin voin jättää takkini?” mies kysyi, kun Adrianna sulki oven.
”Minä voin ottaa sen”, Adrianna sanoi.
Henry ojensi sinisen farkkutakkinsa Adriannalle ja astui peremmälle. Tyttö otti naulakosta henkarin ja ripusti takin siihen ja asetti henkarin vaatekaapin tangolle. Hän sulki peilikaapin oven ja asteli Henryn ohitse keittiöön.
”Haluatko jotakin juotavaa?” Adrianna kysäisi.
”Toki”, Henry vastasi ja istahti sitten olohuoneen vihreään nojatuolin suorien vaaleaa kauluspaitaansa.
Adrianna kaatoi puhtaaseen lasiin virvoitusjuomaa ja käveli varovasti olohuoneeseen läikyttämättä pisaraakaan lattialle. Hän ojensi lasin Henrylle hymy kasvoillaan ja istui itse sohvalle ristien jalkansa. Tyttö ei ollut pukenut päällensä mitään sen juhlallisempaa kuin mustat housut ja oranssin, siistin topin, jonka päällä oli ruskea, edestä vetoketjulla suljettava pitkähihainen paita. Kenkiä hänellä ei ollut laisinkaan, vaan hän liikkui sukkasillaan.
”Isän pitäisi tulla ihan pian”, Adrianna sanoi tälle.
”Mitä sinulle kuuluu?” Henry kysyi nyökättyään Adriannan toteamukseen.
”Ei mitään normaalia kummempaa”, Adrianna totesi. Tunnelma oli kieltämättä vähän hupaisa, kun kumpikaan ei tuntunut keksivän mitään puheenaihetta. ”Entä itsellesi?”
”Yritän sopeutua uuteen kaupunkiin”, mies vastasi kohauttaen olkiaan.
”No, kuinka se sujuu?” tyttö kysyi hymähtäen.
”Tähän mennessä mainiosti. Foyers vaikuttaa oikein kiehtovalta paikalta ihmisineen”, Henry sanoi ja katsahti Adriannaan.
Adrianna ei tiennyt miten sitä katsetta olisi pitänyt tulkita. Se näytti hieman salaperäiseltä, mutta siitä huolimatta merkittävältä. Aivan kuin Henry olisi tietänyt jotain, mitä Adrianna ei. Tai ehkäpä Henry tunsi jotakin, mutta Adrianna päätti jättää sen päätelmän vain mieleensä, sillä hän olisi luultavasti vain tehnyt väärän johtopäätöksen. Mutta silti siinä oli jotakin, mikä sai Adriannan epäilykset heräämään.
”Jos olisit asunut täällä koko ikäsi, et varmasti sanoisi tätä niin kiehtovaksi. Täällä sataa todella paljon ja...”, Adrianna hymähti, muttei saanut sanottua lausettaan loppuun, ennen kuin hänen matkapuhelimensa pärähti soimaan. Näytössä vilkkui isän nimi. Oliko jotain sattunut? ”Anteeksi.”
Adrianna poistui hymyillen hiukan sivummalle. Hän asteli keittiöön ja painoi vihreää luuria. Hän toivoi, ettei Henry hirveästi pahastuisi, mutta isä soitti yleensä vain kun hänellä oli asiaa. Toivottavasti hän ei ollut joutunut selvittelemään jotakin suurta juttua. Sitten Adriannan täytyisi pitää Henrylle seuraa vielä muutaman tunnin ja hän oli ehtinyt sopivansa tapaamisen Jamien kanssa.
”Niin?” hän kysyi.
”Adrianna rakas”, isän ääni kuului toisesta päästä puhelinta. ”Kuule, minulla menikin töissä vähän pitempään, olen nyt vasta ajelemassa kotiin.”
”Ai”, Adrianna sanoi. ”Ei se mitään. Hassua itse asiassa, mutta minä tunnen vieraasi. Törmäsin häneen puistossa pari päivää sitten.”
”No mutta sehän mukavaa!” Richard huudahti. ”Niin, soitin sen vuoksi, että en ehdi käydä hakemassa sitä kakkua, kun menen hakemaan äitisi ja sisaresi. Ehtisitkö sinä käydä?”
”No, kyllä kai”, Adrianna sanoi. ”Jos Henry ei pahastu. Uskallanko jättää hänet yksin?”
”Hän on luotettava kaveri”, Richard nauroi. ”Ei hän muuten olisi päässyt poliisiin.”
”Okei, no minä haen sen kakun sitten. Frostin leipomosta?” Adrianna varmisti.
”Sieltäpä niin. Kiitos kultaseni. Nähdään sitten”, Richard sanoi.
”Nähdään”, tytär vastasi ja sulki puhelimen.
Adrianna mutristi huuliaan hiukan ja nojasi tiskipöytää vasten tuijotellen hetken aikaa puhelintaan. Kakun hakemiseen menisi vähintään parisen kymmentä minuuttia, jos hän oli nopea. Joskus Adrianna manasi, ettei heillä ollut kuin yksi auto ja se oli tällä hetkellä isällä. Huokaisten tyttö siirtyi kohti olohuonetta ja nojasi ovenkarmiin. Henry käänsi katseensa häneen.
”Minun pitää käydä hakemassa kakku leipomosta”, tyttö ilmoitti. ”Minulla menee jonkin aikaa, mutta ole kuin kotonasi.”
”Kävellenkö olet menossa?” Henry kysyi ja nousi ylös.
”Niin”, Adrianna vastasi nyökäten.
”Minä voisin tulla mukaan. Voisimme mennä autollani. Säästää aikaa ja jalkoja”, Henry ehdotti.
”Mutta en minä suinkaan voisi sellaiseen sinua pakottaa”, Adrianna sanoi.
”Et pakotakaan. Ilmoittaudun vapaaehtoisesti”, Henry ilmoitti ja käveli naulakon luokse ottamaan takkinsa.
Adrianna katseli elettä hiukan kummastuneena. Lopulta hän sai ajantajunsa takaisin ja palasi siihen hetkeen. Hän kohautti olkapäitään ja marssi naulakoille. Jalkaansa hän vetäisi punaiset korkosaapikkaat ja puseronsa päälle kevyen villatakin. Hän otti avaimet ja rahapussinsa lipaston laatikosta ja laittoi ne taskuunsa. Henry astui ulos ensimmäisenä ja Adrianna tämän perässä sammutettuaan valot ja varmistettuaan oven olevan lukossa. Pihassa odotteli tummanvihreä Fiat, jota Adrianna ei olisi koskaan luullut Henryn menopeliksi, ellei tämä olisi astunut sen ohjaamoon. Adrianna itse istuutui pelkääjän paikalle ja Henry käynnisti moottorin.
”Mihin?” Henry kysyi.
”Frostin leipomolle”, Adrianna vastasi.
”Mihin jäimmekään?” Henry kysyi suunnatessaan kohti kaupungin keskustaa.
”Niin! Täällä sataa todella paljon ja säät vaihtelevat muutenkin kummallisesti”, Adrianna saattoi aiemmin kesken jääneen lauseensa loppuun.
”Eikös tuo vaihtele kaikkialla”, Henry naurahti ja sen jälkeen laskeutui pieni hiljaisuus. ”Kaatuiletko useinkin pieniin puistolampiin?”
Adrianna muisti heidän ensitapaamisensa liiankin hyvin ja peitti nolostuneen huvittuneen silmät kädellään. Sitten hän naurahti vapautuneesti. Mitähän tuohon pitäisi vastata – ”vain, jotta tuntemattomat muukalaiset voisivat pelastaa minut” vai ”kyllä, teen sen tahallani”.
”Silloin tällöin”, Adrianna tyytyi vastaamaan. ”En ole onnettaren suosiossa kovinkaan usein.”
”Vai niin”, Henry naurahti. ”Sinulle tapahtuu samanlaisia asioita useamminkin?”
”Mitä nyt olen viettänyt muutaman kerran päivän sairaalassa tai onnistunut kaatamaan jotain päälleni...”, Adrianna luetteli.
”Vau. Tarvitset jostai Hannu Hanhen”, Henry tokaisi hymyillen hyväntuulisesti ja parkkeerasi leipomon eteen.
”Mitäs minä Hannu Hanhella, kun minulla on jo Taikaviitta”, Adrianna naurahti.
”Ai, sinulla on sitten joku elämässäsi vai?” Henry kysyi.
”Et ole tainnut lukea päivän juorulehteä?” Adrianna kysyi huvittuneena ja katsoi käsiinsä.
”Minulla ei ole tapana lueskella niitä”, Henry vastasi.
”Minun huonoksi onnekseni, pikkusisaruksillani on”, Adrianna totesi kohauttaen kulmiaan.
Tyttö aukaisi auton oven ja astui ulos leutotuuliseen ilmaan. Se kuitenkin puhalsi hiukset pois hänen kasvoiltaan. Henry jäi seisoskelemaan auton viereen. Adrianna asteli sisälle leipomoon, jossa tuoksui tuore pulla ja kaneli. Ilmassa leijui myös ripaus piparmintun tuoksua. Takahuoneesta esille asteli ohimoiltaan jo harmaantunut vanhempi nainen, toinen kaupan omistajista.
”Päivää, rouva Frost”, Adrianna tervehti hyväntuulisesti.
”No mutta nuori neiti Drake”, vanha rouva Frost tervehti tätä. ”Kuinka voitte?”
”Vallan mainiosti”, Adrianna vastasi. ”Entä itse? Ja kuinka herra Frost voi?”
”Voi voi, Gary on kotona vuoteessaan potemassa flunssaa”, rouva Frost kertoi. ”Minä sen sijaan en ole tuntenut itseäni vetreämmäksi aikoihin.”
”Tulin hakemaan sitä kakkua, sen pitäisi olla isän nimellä”, Adrianna sanoi suoritettuaan kaikki kohteliaisuudet.
”Ah, totta kai, odotahan hetki”, rouva Frost sanoi ja kävi takahuoneessa palaten sitten kakkupaketti mukanaan. ”Kas tässä. Lueskelin muuten päivän lehtiä. Olit päässyt otsikoihin.”
”Noh, en osaa ikinä pysyä erossa epäonnesta”, Adrianna naurahti hiukan nolostuneena. ”Siitä tietää varmaan koko kaupunki.”
”Mitäs hävettävää siinä on, jos seurustelee kuuluisan Harten kanssa?” rouva Frost naureskeli. ”Kelpaisi minullekin, mutta minäpä taidan olla jo vähän vanha sellaisiin puuhiin.”
”Ei siinä mitään pahaa ole”, Adrianna naureskeli. ”Ajattelimme vain pitää vähän matalampaa profiilia, mutta nyt ei kai enää tarvitse.”
”Se tekee 42 puntaa”, rouva Frost sanoi ja Adrianna kaiveli lompakostaan rahat.
”Kas tässä”, hän ojensi viisikymmentä puntaa rouvalle. ”Pitäkää loput ja välittäkää herra Frostille pikaiset parantumiset.”
”Voi, totta kai, hän ilahtuu siitä”, rouva Frost sanoi. ”Näkemiin. Tulehan taas pian käymään.”
Adrianna heilautti kättää ja astui ulos. Rouva Frost oli aina ollut mukava ihminen ja herra Frost myös. Tyttö muisti hyvin, kun hän oli pienempänä käynyt äidin kanssa leipomossa ja rouva Frost oli jaellut hänelle ilmaisia maistiaisia. Herra Frost oli myös hyvin kiltti, lempeäkasvoinen mies, jonka hymyssä loisti aurinko. He olivat pyörittäneet kauppaansa jo neljäkymmentä vuotta samassa paikassa, eikä sen suosio ollut laskenut suurleipomoiden asettuessa tielle. Useimmat arvostivat käsintehtyjä leivoksia.
”Sain sen”, Adrianna ilmoitti Henrylle.
”Mahtavaa”, Henry tokaisi. ”Tunnetko omistajan?”
”Joten kuten”, tyttö vastasi. ”Kuinka niin?”
”Näytitte juttelevan niin rennosti”, mies totesi hymy kasvoillaan.
”No kukapa tässä kaupungissa ei tietäisi, että Frostien leipomosta saa makeimmat leivonnaiset ja kakut”, Adrianna sanoi. ”He osaavat työnsä ja tekevät maailman parasta mansikkapiirakkaa.”
”Adrianna?” tyttö erotti jonkun kysyvän.
Adrianna ei nähnyt Henryn suun liikkuvan ja pian mieskin käänsi tutkivan katseensa pois tytöstä.
Vasta sen jälkeen Adrianna ymmärsi katsoa ympärilleen ja näki jonkin matkan päässä tutun hahmon. Hänen hymynsä leveni entisestään hänen tunnistaessaan nuoren miehen tummissa housuissa ja vaaleassa kauluspaidassa. Kukas muu kuin...
”Jamie!” Adrianna hihkaisi. ”Mitä sinä teet täällä?”
Tyttö taapersi ripeästi Jamien luo ja suukotti tätä poskelle. Jamien katse oli kuitenkin kiinnittynyt autonkylkeen nojailevaan Henryyn, mutta huomio herpaantui siksi aikaa, että poika hymyili Adriannalle ja antoi kevyen suudelman tämän otsalle. Sen jälkeen hän kiersi kätensä tytön olkapäiden ympäri, ikään kuin vain todistaakseen, että hän todellakin oli Adriannan poikaystävä.
”Ajattelin tulla muuten vain vähän aikaisemmin ja käydä hakemassa jotakin Frostilta”, Jamie vastasi katsoen tyttöön.
”Tule, haluan esitellä sinut uudelle ystävälleni”, Adrianna sanoi.
Jamien katse kiinnittyi jälleen Henryyn seuraten tätä kuin haukka valmiina iskemää saaliiseensa. Henryn katse ei myöskään loistanut iloa, mutta Adrianna halusi pitää silmänsä sokeina. Hän ei halunnut ajatella nyt näiden kahden keskeistä koleutta, vaikka hän saattoi aistia Jamien olemuksesta, että kaikki ei ollut ihan kuten piti.
”Jamie, tässä on Henry. Henry – Jamie, minun poikaystäväni”, Adrianna esitteli. Adriannan yllätykseksi miehet kuitenkin kättelivät ja nyökkäilivät toisilleen.
”Hauska tutustua”, sanoi Henry, mutta sanoma ei kuulunut hänen puhetyylissään.
”Samoin”, sanoi Jamie.
”Joten, sinä olet tämän lintusen poikaystävä”, Henry totesi aloittaakseen kevyen rupattelun.
”Näin on”, Jamie sanoi hiukan suojelevasti ja sai kasvoilleen pienen, piruilevan virneen. ”Päivän lehdissäkin se on jo julistettu.”
”Sinäkin luit?” Adrianna puuttui puheeseen. ”Tai en oikeastaan ihmettele, varmaan koko kaupunki tietää siitä. No, ei tarvitse ainakaan pitää matalaa profiilia.”
”Sanothan, jos ne halvatun reportterit ja paparazzit alkavat häiritä sinua, lähetän turvamiehiä häätämään heidät pois”, Jamie sanoi hymyillen ja suukotti Adriannan ohimoa.
”Ai niin, voi hitto”, parkaisi Adrianna. ”Minun pitäisi viedä tuo kakku kotiin. Isä käski hakea sen ja...”
”Minä voin kyllä viedä sen, jos teillä lemmenvarpusilla on menoa”, Henry sanoi hiukan kiusoittelevasti.
”Mutta eikö se ole hieman kummaa? Olet vieraamme, lähdet hakemaan kanssani kakkua ja lopulta palaat yksin?” Adrianna kysyi kurtistaen kulmiaan.
”Ja kissan viikset, on sitä oudompaakin nähty”, Henry naurahti. ”Ihan tosissaan, minä voin kyllä viedä sen, kun olen muutenkin teille menossa.”
”Voisitko tosiaan?” Adrianna kysyi vielä.
”No totta kai”, mies vastasi ja avasi auton oven. ”Nähdään myöhemmin, Adrianna.”
Henry sulki oven ja käynnisti moottorin. Vihreä Fiat kaasutti pois paikalta, kohti kaupungin laitamia. Adrianna jäi seisomaan Jamien kainaloon, pojan käsi yhä olkapäällään. Vasta sitten tyttö kääntyi ympäri ja katsoi Jamieta epäilevästi.
”Uskallanko edes kysyä mitä tuo oli?” hän kysyi kohottaen kulmiaan.
”Usko pois, et halua tietää”, Jamie sanoi ja katsahti kadun toisella puolella olevaan kodikasta kahvilaa kohti.
”Alan kohta epäillä, että sinulla on salasuhde hänen kanssaan selkäni takana, jollet kerro”, Adrianna vitsaili. ”Tuo tunnelma äsken. En ole tainnut koskaan nähdä sinua sellaisena. Niin... kylmänä. Se suorastaan hehkui. Tosin Henrykään ei näyttänyt täysin lämpimältä.”
”Ei se mitään kovin kummaa ole”, Jamie takasi. Adrianna katsoi tätä odottavasti ja poika huokaisi. ”Hyvä on. Me olemme vanhoja tuttuja kouluajoilta.”
”Ihanko totta? Miksi niin kylmät välit?” Adrianna esitti lisäkysymyksiä.
”Usko pois”, Jamie sanoi ja kaappasi Adriannan kainaloonsa ohjaten tätä kohti kahvilaa. ”Sitä sinä et todellakaan halua tietää.”
*
Ilta alkoi hiljaa vallata Foyersin kaupungin. Taivas hämärtyi, vaikka oli yhä melko valoisaa. Jamie ja Adrianna olivat istuneet lähemmäs kaksi tuntia kahvilassa juttelemassa ja tämän jälkeen kierrelleen kolme tuntia vielä kauppoja, kun Adriannan oli iskenyt shoppailuhimo. Adrianna oli lopulta kuitenkin päätynyt ostamaan vain uuden mekon ja muutaman kynttilän. Tyttö ei nimittäin ostellut itselleen paljon mitään, vaikka halusikin mennä ostoksille. Yleensä hän päätyi vain katselemaan näyteikkunoita ja haaveilemaan, kuinka hänellä ehkä joskus tulevaisuudessa tulisi olemaan sellainen pöytä tai nojatuoli, joka näyteikkunassa oli esillä. Tällä hetkellä pariskunta kulki kohti Jamien hopeanuolta käsikkäin. Ei aikaakaan, kun he saavuttivat sen.
”Tiedätkö mitä?” Adrianna kysyi.
”En, ennen kuin kerrot”, Jamie virnisti.
”Voisimme mennä meille”, Adrianna ehdotti. ”Voisin esitellä sinut perheelleni.”
”Entä Henry?” Jamie hymähti. ”Etkö pelkää, että huoneen lämpötila laskee pakkasen puolelle?”
”Hän on varmaan lähtenytkin jo”, Adrianna sanoi kohauttaen olkiaan. ”Sitä paitsi, miksi me hänestä välittäisimme? Minä olen siellä. Perheeni on siellä. Minun huoneeni on siellä.”
”Hyvä on, hyvä on”, Jamie naurahteli. ”Mennään vain.”
Molemmat sujahtivat sisään autoon. Jamie käänsi avainta virtalukossa ja moottori alkoi käydä. Se kehräsi kuin kissa. Sen eron Adrianna huomasi ollessaan hetken aikaa Henryn autossa. Tyttö laski pahvisen vaatekaupan kassin jalkatilaansa ja kiinnitti turvavyön, samoin kuin Jamie. Pian auto suuntasi kaupungin keskustasta kohti Adriannan kotia.
”Pitäisikö minun tietää jotain erikoista?” Jamie kysyi.
”No, olet tavannut isäni”, Adrianna sanoi. ”Hän on täsmällinen, mutta mukava. Äiti on... noh, hän on äitimäinen. Huolehtiva ja ylitarkka. Mutta kaksoset ovat pahimmat. He keksivät aina ties mitä. Ei sillä, että epäilisin, ettetkö tulisi heidän kanssa toimeen, mutta... olet varovainen varsinkin sen kanssa mitä sanot heille. He kuuluvat sellaiseen kirkuvaan tyttölaumaan, jotka himoitsevat sinua.”
”No, jos olisin halunnut sellaisen tytön, joka himoitsee minua, niin olisin valinnut jonkun siitä tyttölaumasta”, Jamie naurahti.
”Väitätkö muka etten minä himoitsisi sinua?” Adrianna kurtisti kulmiaan.
”Himoitsetko?” Jamie kysyi yllättyneenä.
”En”, tyttö kielsi ja käänsi katseensa tiehen Jamien naureskellessa. ”Se oli pikkutyttönä. Ole hiljaa.”
Jamie ei kyennyt kuin ajamaan lopun matkaa huvittuneena. Viimein he kaarsivat omakotitalon pihaan. Adrianna yllättyi hiukan nähdessään vihreän Fiatin seisovan yhä heidän pihassaan. Jamien ilme vaihtui vakavaksi, lähes kylmäksi, mutta vain hetkeksi. Hän päätti kuitenkin tehdä hyvän vaikutuksen Adriannan vanhempiin. Tyttö oli sitä paitsi jo itsekin kääntänyt kasvonsa hymyyn, vaikka tiesi, ettei Jamie pitänyt juurikaan Henrystä. Tyttö kaivoi kotiavaimet laukustaan ja avasi oven. Jamie seurasi tämän perässä sisälle.
”Hei äiti, hei isä”, Adrianna tervehti ripustaessaan takkinsa naulakkoon ja asteli olohuoneeseen Jamie perässään. ”Tässä on Jamie, tosin en usko, että hän on teille ihan uusi tuttavuus.”
Richard Drake nousi nojatuolistaan arvioiden hieman. Miehellä ei suinkaan ollut mitään Jamieta vastaan, mutta olihan toisena osapuolena silti hänen oma tyttärensä – hänen oma aarteensa. Herra Drake puristi Jamien kättä tiukasti ja irroitti sitten otteensa. Adrianna odotti reaktioita.
”Teillä on kodikas talo, herra Drake”, Jamie kehui.
”Kiitos”, Richard vastasi hymyillen. ”Remontoimiseen meni kauan aikaa, mutta se oli sen arvoista. Ai niin, tässä on työtoverini Henry Gascoigne. Hän kertoi, että tapasitte kaupungilla.”
”Mitä nyt nopeasti tervehdimme”, Jamie sanoi teeskennellen hymyn kasvoilleen – se näytti yllättävän aidolta.
”Me menemme huoneeseeni, niin emme häiritse teitä”, Adrianna puuttui väliin ja alkoi kiskoa Jamieta kohti yläkertaa.
”Älkää pitäkö ihan hirmuista meteliä sitten”, Richard sanoi.
”Isä, pidänkö minä muka hirmuista meteliä?” Adrianna kysyi kohottaen toista kulmaansa.
Adrianna sulki oven heidän takanaan ja hymyili isälleen. Hän asettui selkä seinää vasten ja huokaisi helpotuksesta. Ei sillä, että hän olisi koskaan epäillyt, että hänen vanhempansa eivät pitäisi Jamiesta, mutta hän ei voinut tietää mitä seuraisi, jos Henry ja Jamie joutuisivat olemaan samassa huoneessa pitkään. Jamie ainakin yritti olla kohtelias ja Adriannasta tuntui, että tämä olisi odottanut Henryn tekevän ensimmäisen virheen.
”Joten”, Adrianna sanoi, kun lukitsi ovensa sisäpuolelta. ”Mitä haluaisit tehdä? Minulla on elokuvia, musiikkia, pelejä... Ja voisimme käydä näpistämässä vähän kakunjämiä.”
”Hmm”, Jamie tuumi. ”Elokuvat kuulostavat aina hyviltä.”
”Ja mikähän elokuva herraa miellyttäisi?” Adrianna kysyi kohottaen kulmiaan kysyvästi.
”Jospa antaisin sinulle kunnian valita”, poika sanoi hymyillen ja istahti huoneen nojatuolille.
Adrianna hymyili ja meni DVD-hyllynsä luokse. Titanic kuulosti liian kliseiseltä. Ylpeys ja ennakkoluulo oli ehkä hieman liikaa juuri nyt. Taru Sormusten Herrasta voisi olla hyvä – tai ehkei sittenkään. Tyttö selasi hetken aikaa hyllykköään, kunnes hänen sormiinsa tarttui elokuva Järki ja Tunteet. Tyttö hymyili hiukan ilkikurisesti ja laittoi Kate Winsletin, Emma Thompsonin, Hugh Grantin ja Alan Rickmanin tähdittämän elokuvan DVD-soittimeen. Hän itse meni makuulle sängylleen ja tarttui kaukosäätimiin.
”Kelpaako?” hän kysyi.
”Mitä mainioimmin”, Jamie hymyili. ”Tosin se voisi olla parempi, jos tulisit vähän lähemmäksi sieltä.”
”Ja pyh, sinä voit tulla tänne”, Adrianna sanoi virnistäen leveästi.
Jamie otti neuvosta vaarin. Hän nousi ylös nojatuolista yhdellä sulavalla liikkeellä ja harppoi muutamalla askeleella Adriannan sängyn luokse. Poika istahti tämän sängylle hiukan ilkikurisesti hymyillen ja lopulta kapusi Adriannan yli nojailemaan seinään. Hän hymähti hiljaa ja Adrianna katsoi tähän. Lopulta tyttö ponkaisi myös makuuasennosta istumaan ja nojautui vasten Jamieta. Poika pörrötti tämän hiuksia ja naurahti.
”Älä viitsi”, Adrianna sanoi ja nyrpisteli nenäänsä leikkisästi. ”Hiukset ovat pyhä asia, tiedätkös.”
”No, en ole niin paljon perehtynyt naisten ajatusmaailmaan”, Jamie sanoi. ”Katsos, kun meillä on jo Stephen, joka kaataa naisia. Minä olin kyllä toinen vaihtoehto, mutta piru vieköön Stephen ehti ensin.”
”Ole hiljaa”, Adrianna naurahti ja muksautti Jamieta varovasti kylkeen. ”Kohta en enää anna anteeksi.”
”Vai niinkö tosiaan?” Jamie kiusoitteli.
”En”, Adrianna sanoi ja alkoi katsoa elokuvaa tekaistusti mököttäen.
Jamie katsoi Adriannaa hymyillen ja välillä hän katsahti television ruutuun. Lopulta hän päätyi kääntämään kädellään hiukan Adriannan päätä ja suukotti tätä otsalle. Adrianna katsoi poikaan hiukan kysyvästi ja ihmetellen. Jamie ainoastaan hymyili.
”Olet sinä sitten niin ihana”, Jamie sanoi naurahtaen ja virnisti.
tiistai, 29. tammikuu 2008
Kommentit