Kello näytti puolta kahta ja viimeinen vieras oli lähtenyt tunti sitten. Adrianna oli lähtenyt perheensä mukana jo puoliltaöin ja Jamie oli sen jälkeen asettunut sängylleen makuuasentoon hymyillen salamyhkäisesti. Hän tuijotti kattoa hiljaisesti ja mietti mitä juuri äsken oli tapahtunut. Hänen katseensa pomppi paikasta toiseen – ensin se oli katon vasemmassa nurkassa ja tuon jälkeen se olikin siirtynyt jo lähemmäs keskustaa. Poika naurahti ääneen helpottuneena, että se kaikki oli ohi – tai no, lähes kaikki. Hän ei vieläkään tiennyt kuinka kertoa isälle, että hän oli mennyt rakastumaan ihmistyttöön. Eikä hän tiennyt itsekään kuinka se oli mahdollista.

Sillä hetkellä varjo lankesi Jamien ajatusten ylle. Hän oli loppujen lopuksi vaarallinen ihmisille – ja nyt hän oli asettanut Adriannan suurempaan vaaraan kuin oli koskaan asettanut itsensä. Holtiton teko, ehkäpä, mutta Jamie ajatteli osaavansa kyllä kontrolloida itseään sen verran hyvin, ettei mitään tapahtuisi. Ja tuskinpa mitään tapahtuisi, mikäli Adrianna pysyttelisi täysikuun aikaan kaukana hänestä. Ja sen hän kykenisi varmistamaan itsekin. Mutta joskus hänen pitäisi paljastaa itsensä, paljastaa oma heikkoutensa.

”Jamie?” poika kuuli veljensä uteliaan äänen – ja siinä hieman pahoittelevan sävyn ja nousi istumaan kurtistaen kulmiaan.

”Mitä nyt William? Onko jotain vialla?” Jamie kysyi epäillen kaikkea mahdollista – oliko jokin mennyt rikki tai jotain varastettu tai…

”Isä haluaa nähdä sinut”, William sanoi huokaisten.

”Minut? Miksi?” Jamie kummasteli kovin ja kurtisti tummia kulmiaan entistä enemmän.

”Jamie, hän tietää”, William pahoitteli.

”Mitä?” nuorempi poika hätkähti ylös. ”Kuinka?”

”Stephen”, vanhin veljeksistä manasi.

”Minä raatelen hänet…”, Jamie uhkaili kuuroille korville.

”Jamie”, William varoitti. ”Hän ei voinut muuta. Hän oli jo kerran muuttaa hänet kaltaiseksemme. Hän pelkää Adriannan puolesta.”

”Hänellä ei pitäisi olla pelättävää, sillä minä suojelen häntä kyllä. Enkä anna hänen tulla koskaan metsään täydenkuun aikaan”, tummatukkainen puolusteli.

”Suojelit tai et, isä tietää silti riskit – ja niin tiedät sinäkin”, William totesi. ”Hän odottaa.”

Jamie nousi hyvin vastahakoisesti ylös sängystään ja huokaisi syvään. Kai isä oli aiemminkin aavistanut jotakin, mutta nyt vasta uskaltanut tarttua siihen Stephenin rohkaisemana. Jamie ei käsittänyt kuinka hän olisi pystynyt vastustamaan omia tunteitaan – se oli sula mahdottomuus. Tosin sekin oli mahdottomuus, että hän oli kyennyt rakastumaan Adriannaan, mutta kyseessä olikin aivan erilainen asia. William jätti oven raolleen ja paineli edellä kohti Anthonyn huonetta.

Katsellen lattiaa ja tuumien puolustuskeinoja Jamie käveli eteenpäin. Hän tiesi tarkalleen, mitä olisi tulossa. Eikä hän vielä tiennyt kuinka hän pystyisi puolustautumaan. Ehkä hän jollain tapaa toivoi, että isä saisi hänet muuttamaan mielensä, mutta vain suojellakseen Adriannaa. Mutta toisaalta Jamie toivoi, että isä saisi hänet tulistumaan kunnolla, jotta mies tajuaisi, kuinka syvää se todella oli – ainakin Jamien puolelta. Ehkäpä perinteitä vain piti rikkoa aikanaan. Nyt sen tekisi Jamie. Poika pysähtyi ja huokaisi hyvissä ajoin ennen kuin koputti vaisusti oveen ja astui sisään ilmeettömien kasvojen kera.

”Halusitte nähdä minut?” Jamie sanoi kohteliaasti unohtaen, että hän puhui isälleen.

”Niin, aivan”, herra Harte mumisi. ”Istuhan.”

Jamie katsoi taaksensa ja istahti siihen liiankin tuttuun mustaan, samettikankaiseen tuoliin ja risti jalkansa arvokkaasti ja asetti kätensä käsinojille. Tämän jälkeen hän mulkaisi terävästi isänsä takana piilottelevaan naistenmies-Stepheniin. Jamie olisi vaikka tahtonut lyödä vetoa, että kaikki tämä johtui vain Stephenin lapsellisesta mustasukkaisuudesta. Olisikin johtunut. Jamie tiesi riskit mainiosti ja siksi se ei tuntunut Stephenin syyltä.

”Kuulehan poikaseni”, Anthony aloitti. ”Onko neiti Adrianna Drake ihmissusi?”

”Ei”, Jamie vastasi tiivistetysti.

”Miksi sitten roikut hänessä kiinni?” herra Harte kysyi kohottaen hiukan iän myötä paksuuntuneita kulmiaan. ”Stephen kertoi, että olet täysin holtiton hänen seurassaan.”

”Se on valetta, isä hyvä”, Jamie totesi yksinkertaisen kauniisti. ”Minä en ole holtiton hänen seurassaan.”

”Mikä on sinun suhteesi neiti Drakeen?” Anthony kysyi.

”Hän on tyttöystäväni”, Jamie vastasi rehellisesti yrittäen säilyttää hermonsa.

”Mistä lähtien?” Stephen esitti tällä kertaa kysymyksen.

”Itse asiassa, tästä illasta lähtien”, nuorimmainen vastasi hiukan virnistäen.

”Poika, tämä ei ole leikin asia”, Anthony sanoi vakavoituneena. ”Sinua ei ole tarkoitettu olemaan hänen kanssaan.”

”Sydän valitsee parin”, Jamie sanoi viisastellen. ”Sydän, ei tarkoitus.”

”Lopeta se alkuunsa”, Anthony käski.

”En”, Jamie kieltäytyi jyrkästi.

”Kehtaatko sinä tosiaan asettua poikkiteloin?” Anthony kysyi.

”Kyllä, sir”, Jamie sanoi.

”Huomenna menet hänen luokseen ja lopetat sen ennen kuin siitä tulee vakavampaa”, herra Harte määräsi. ”Se on ainoastaan ihastus omaan mielikuvaasi. Se ei ole oikeaa tunnetta.”

”En”, poika pysyi kannassaan ja vaikka sisälämpötila oli luultavasi sadan celsiusasteen paikkeilla, hän oli ulkopuolisesti tyyni.

”Kerro minulle yksikin syy...”

”Hän on mukava ihminen ja uskollinen ystävä...”

”Joka ei riitä perusteeksi. Jos tämä on ainoastaan jonkin sortin kapinointiyritys...”

”Ei se ole. Hän on...”, Jamie selitti nousten seisomaan.

”Jos se ei ole, pitää sinulla olla syy. Minä en voi hyväksyä tätä, kuten...”

”Minä rakastan häntä!” Jamie tulistui lopulta kiehumispisteen ylitse ja katsoi isäänsä silmät leimuten. ”Luoja, miksette voi ymmärtää? Minä en tiedä kuinka se tapahtui tai kuinka se on mahdollista, mutta niin vain kävi. Se ei ollut tarkoitus.”

Anthony Harte tuijotti poikaansa silmät hämmästyksestä suurentuneina. Äskettäin viisautta ja elämänkokemusta heijastavat silmät olivat nyt neuvottomat ja hämmästyneet. Jamie uskoi isän miettivän samaa kysymystä, joka hänen päässään oli pyörinyt jo kauan: kuinka se kaikki oli mahdollista? Sillä teoriassa, sen piti olla mahdotonta. Kun herra Harte oli selvinnyt ensijärkytyksestä, hänen silmänsä tuijottivat Jamieen arvioiden.

”Jamie, tiedät mitä mieltä minä olen ihminen-ihmissusikaupoista. Ystävinäkin se on jo vaarallista, mutta seurustelevana parina se on kuolemanvaarallista”, herra Harte sanoi pojalleen.

”Minä tiedän sen, isä”, Jamie huokaisi. ”Mutta minä en päästä Adriannaa lähelleni täydenkuun aikaan.”

”Et voi olla varma, että mitään ei tapahdu”, Anthony syynäsi.

”En voikaan. Mutta minä luotan häneen”, Jamie vastasi.

Herra Harte huokaisi syvään ja vaipui ajatuksiinsa. Jamie ei kyennyt kuin odottamaan ja katselemaan yhtä pistettä lattiassa sen aikaa, kun hänen isänsä miettisi. Jamie ei aikonut luopua Adriannasta, mutta hän ei halunnut saattaa tätä vaaraankaan. Anthony näytti olevan umpikujassa keksimättä ulospääsytietä. Niin oli Jamiekin.

”Hyvä on. Sinä saat tapailla neiti Drakea”, herra Harte myöntyi. ”Mutta jos suhteenne käy vaaralliseksi hänelle, sinä lopetat sen hetimiten.”

Jamie nyökkäsi ja poistui huoneesta. Hän hymyili ainoastaan hieman, sillä nyt hän oli saanut isänsä suostumuksen hänen ja Adriannan suhteelle. Ehdoilla tosin, mutta Jamien mielestä hyvin järkevillä ja luonnollisilla ehdoilla. Eikä se ehto oikeastaan edes tuntunut kunnon ehdolta. Jamie oli odottanut jotakin enemmän sitovampaa ja radikaalimpaa. Mutta hän oli hyvillään, että kaikki oli kääntynyt parhain päin.


*


Säät suosivat tällä kertaa Adriannaa ja Jamieta kun he istuivat ulkona kahvipöydässä, tyttö siemaillen omaa cappuccinoaan ja poika vihreää teetään. Viikko oli kulunut varsin mukavassa mallissa, varsinkin nyt kun Jamie oli saanut isältään luvan seurustella Adriannan kanssa. Tosin hän olisi luultavasti tehnyt sen ilmankin, mutta parempi näin. Hän ei olisi riidoissa perheensä kanssa. Lähes joka päivä he olivat nähneet toisiaan edes hetken – Adriannalla kun oli opiskelunsa, kuin myös Jamiellakin. Mutta lauantain he olivat pyhittäneet vain ja ainoastaan yhdessäololleen.

”Mitä sinulla on suunnitelmissasi huomenna?” Jamie kysäisi.

”Ei mitään, kai”, Adrianna kohautti olkiaan ja valahti sitten epäileväksi kurtistaen kulmansa. ”Mitä sinulla on oikein mielessäsi?”

”Ei mitään normaalia kummallisempaa”, Jamie kohautti olkiaan viattomasti. ”Ajattelin viedä sinut huvipuistoon.”

”Huvipuistoon?” Adrianna töksäytti. ”Siellä minä vasta olisinkin yksi vaaratilanteiden kerääjä.”

”No etkä ole”, poika naurahti. ”Sitä paitsi onnetar suosii minua aina ja koska olet minun seurassani, hän suosii myös sinua.”

”Mahtailija”, Adrianna sanoi ja rypisti leikkisästi kulmakarvojaan ja hymyili sitten. ”Olen tosissani.”

”Minäkin olen tosissani siitä, että huomenna meillä tulee olemaan mukava päivä huvipuistossa”, Jamie sanoi virnistäen ja sai Adriannan huokaisemaan.

”Pidät minut sitten erossa vaaroista. Jos jostakin laitteesta on pienikin osa rikki, älä päästä minua siihen”, hän naurahti.

”Luonnollisesti”, Jamie vastasi virnistäen ja hörppäsi loputkin teestään.

Adrianna katseli hetkisen aikaa Jamieta, kun tämä kaivoi laukustaan jotain ja nosteli muiden tavaroiden mukana pöydälle kirjan. Eikä hänelle tainnut olla edes yllätys, että kirja on Jane Austenin Järki ja tunteet. Adrianna virnisteli samalla kun piti molemmilla käsillään kiinni kahvikupista ja tuijotteli vastapäätään istuvaa poikaa.

”Yritätkö tehdä vaikutuksen?” tyttö hymyili.

”Jaa mitä?” Jamie kurtisti kulmiaan.

”Järki ja tunteet”, Adrianna sanoi nyökäten kirjan suuntaan.

”Mitä? Minä nyt satun pitämään kirjallisuuden klassikoista”, Jamie selitti. Adrianna nauroi. ”Kiitos vain.”

”Jamie”, tyttö nauroi. ”Kukaan vähänkään imagonsa säilyvän haluava mies ei nosta Jane
Austenin kaunokirjallisia teoksia pöydälle kuin vahingossa, jollei ole jonkin sortin professori. Ja sinä teit tuon tarkoituksella.”

”No…”, Jamie totesi ykskantaan. ”Entä jos teinkin?”

Adrianna naurahti pudistellen päätään. Jamie oli joskus aivan uskomaton. Alun perin tyttö oli luullut, että tämä olisi kylmäkiskoinen ja etäinen, mutta hän oli ollut väärässä. Jamie oli osoittautunut ensivaikutelman jälkeen täydeksi vastakohdaksi, eikä Adrianna oikeastaan osannut sanoa syytä siihen. Muiden kanssa Jamie näytti käyttäytyvän, kuten oli käyttäytynyt silloin, kun tyttö heräsi heidän kartanostaan. Tyttö päätti kuitenkin sivuuttaa ne mietteet ja eläytyä siihen varsinaiseen hetkeen.

”Haluaisitko mennä elokuviin?” Jamie kysyi. ”Tunnin päästä siellä menisi Becoming Jane.”

”Ai, pysyt näköjään päivän aiheessa”, Adrianna naurahti. ”Mikä ettei. Jos sinä maksat.”

”Totta kai”, Jamie sanoi virnistäen hurmaavasti.

”Toisin sanottuna minulla on tunti aikaa juoda tämä puolikas cappuccino pois”, Adrianna virnisti pojalle vastapainoksi.


*


Kolmen tunnin kuluttua elokuvista ulos astelevat ihmiset pajattivat ja kertoivat mielipiteitään elokuvasta – jotkut olivat aivan myytyjä kun taas jotkut pettyneitä. Jamie asteli ulos ovesta virnistellen ja Adrianna seurasi hänen perässään.

”Mutta mieti nyt, eikö se ole aika surullista, että heidän suhteelleen kävi niin?” Adrianna kysyi.

”Oli se tietysti, mutta on se ymmärrettävää siinä tapauksessa, että se oli Janen oma valinta. Hän olisi voinut lähteä Lefroyn mukaan”, Jamie selitti käyttäen käsiään apuna.

”Mutta Lefroy olisi voinut lähteä hänen peräänsä”, tyttö väitti sinnikkäästi.

”Jo toista kertaa?” Jamie kysyi. ”Ensimmäinen on ymmärrettävää, mutta toinen alkaa olla jo... epätoivoa.”

”Joten sinä lähtisit minun perääni vain kerran?” Adrianna kysyi epäillen.

”Minä olen vähän eri asia ja tämä on aivan eri vuosituhat”, poika puolusteli itseään.

”Ja sinä saat minut kuulostamaan siltä kuin eläisin eri vuosituhannella”, Adrianna naurahti ja tuhahti sitten. ”Kiitos vaan.”

Jamie hymyili pirteästi ja ojensi oikean kätensä Adriannan olkapäille, puristaen tätä hiukan lähemmäksi. Adrianna hymyili tyytyväisenä ja he suuntasivat kohti puistoa, jossa odotti yhä se sama jäätelömyyjä, joka oli monesti myynyt heille jäädytettyä herkkua. Tilattuaan jälleen kerran yhden suklaatötterön ja yhden lakritsan, Jamie ja Adrianna kävelivät pitkin puiston kivettyä polkua ja istahtivat jälleen lammen reunakivetyksen päälle. Ankkojen ruokkimisesta vohvelimuruilla oli tullut jo Adriannalle tapa ja Jamie naureskeli sille yhä.

”Sinä se vain jaksat ruokkia noita otuksia”, Jamie totesi.

”Ja sinä se vaan jaksat koristaa lehtien kansia”, Adrianna piruili.

”Totta kai, sehän on minun työni. Katsos kun monet nuoret – ja hiukan vanhemmatkin naiset – ovat perääni”, Jamie vinoili.

”Yritätkö saada minut mustasukkaiseksi?” tyttö kysyi kohottaen leikkisästi toista kulmaansa. ”Katsos voihan minullakin olla noita muita menoja. Itse asiassa huomenna pitäisi tavata Martin ja ylihuomenna pitäisi ”opiskella” Adamin kanssa…”

”Tuo ei tepsi minuun”, Jamie sanoi hymyillen.

”Hitsi. Olisi ollut niin kiva nähdä kun kiemurtelet”, Adrianna sanoi ja virnuili.

Jamie ainoastaan virnisti vastaukseksi ja heitti loput jäljellä olevasta vohvelistaan ankalle, jota tyttö ruokki. Hän katseli Adriannaa hymyillen ja tyttö tunsi olonsa hiukan vaivaantuneeksi. Puistossa liikkui sillä hetkellä melkoisesti ihmisiä, joiden katseet suuntautuivat välillä heihin. Adrianna ei ollut tottunut erityiseen huomioon vieläkään, vaikka monet ihmettelivät heidän ”ystävyyssuhdettaan”. Jamie puolestaan halusi mielellään pitää yksityisasiansa poissa lehdistä ja suojeli Adriannaakin siltä sekasotkulta. Lehdistö ei vieläkään ollut tietoinen siitä, että he seurustelivat, joskin Jamie uskoi, että heillä saattoi olla omia aavistuksiaan. Toistaiseksi Jamie ja Adrianna eivät olleet kumpikaan antaneet näille syytä epäillä mitään muuta kuin normaalia ystävyyssuhdetta.

”Voi hyvä Luoja!” joku kiljaisi.

Adrianna oli juuri saanut syötyä jäätelönsä loppuun ja pyyhkäistyä suupieliään, kun nuori – ehkäpä jotakuinkin viisitoistavuotias – tyttö likimain kymmenen ystävänsä kanssa huomasi heidät – tai oikeastaan Jamien.

”Se on Jamie Harte!”

Se oli yhtä hullunmyllyä. Jamie katsoi ensin Adriannaa hiukan pahoittelevasti. Nimikirjoituspyyntöjä sateli suunnasta jos toisesta kun porukkaa vain kerääntyi lisää ja lisää. Yhtäkkiä kymmenen ihmisen porukasta oli tullut kolmenkymmenen hengen ihmisjoukko. Joskus ihmiset vain kerääntyivät Jamien ympärille ja toisinaan jättivät hänet omiin oloihinsa. Adrianna seurasi sivusta, kun Jamie hymyili tytöille, joiden silmien tilalle olivat ilmestyneet suuret sydämet – kuvainnollisesti, tietenkin – ja jakeli nimikirjoituksia kuviin, käsiin, papereihin ja jopa nenäliinoihin. Tyttö hymyili itsekseen ja Jamie katsahti välillä häneen ikään kuin varmistaakseen, että Adrianna ei ollut kadonnut minnekään.

”Voinko ottaa kuvan, jossa minä olen kanssasi?” punatukkainen tyttö kysyi.

”Toki”, Jamie myöntyi ystävällisesti.

Salamien räiske alkoi sitten siitä. Yhtäkkiä monet näyttivät muistavan, että heillä oli kamera mukana. Niin no, olihan se nyt sentään aivan huima juttu tavata Jamie Harte ja päästä vielä samaan kuvaan. Adrianna hymähti itsekseen ja katseli sivusta. Sellaista elämää Jamie oli elänyt jo kauan ja oli tottunut siihen, kun taas Adrianna oli aina yrittänyt olla mahdollisimman huomaamaton ja onnistunut siinä melko hyvin. Meni siinä ehkä puolisen tuntia, mutta alkoipa joukko harventuakin.

”Jamie, minä rakastan sinua!” joku kiljaisi vielä, ennen kuin hänen ystävänsä kiskaisi hänet pois. Jamie naureskeli itsekseen ja palasi Adriannan luokse.

”Vai on sinulla noin paljon naisia”, tyttö totesi huvittuneena ja virnisti. ”On sinulla kyllä aika homma pitää kaikki tyytyväisinä. Ja moneskohan minä mahdan olla?”

”Jos minä olisin Amerikan presidentti, niin sinä olisit ensimmäinen nainen”, Jamie hymähti ja veti Adriannan pystyyn.

”Ihanko totta?” tyttö kysyi.

”Tosi kuin vesi”, Jamie virkkoi ja hymyili.

”Mikset sinä oikein vakuuta minua?” Adrianna naurahti ja lähti tassuttelemaan eteenpäin.

Jamie otti tytön kiinni parilla harppauksella ja jatkoi matkaansa hymyillen. Jamie tunsi olevansa uskomattoman hyvällä tuulella sinä päivänä. Yleensä hän ei suoraan sanottuna kestänyt suuria ihailijajoukkoja, mutta nyt se tuntui jo melko neutraalilta. Puiston eteläpään portit alkoivat jo näkyä ja Adrianna katseli ympärilleen.

”En ole vieläkään sisäistänyt oikein sitä asiaa, kuinka tämä kaikki tapahtui”, tyttö sanoi olettaen, että Jamie ymmärsi mitä hän sanoi. Itse asiassa hän lähinnä sanoi ajatuksensa ääneen.

”Ai mikä? Nuo fanitytöt vai?” Jamie kysyi naurahtaen.

”Ei sentään”, Adrianna hymähti. ”Vaan kuinka ihmeessä meistä tuli pari.”

”Jaa’a, sanopa se”, Jamie hymähti. ”Ehkäpä sinä vain olit sellainen epäonnen lapsi, joka tarvitsi vähän onnekkaampaa miestä vierelleen.”

”Äläs ala kukkoilla”, Adrianna sanoi leikkisästi ja muksautti Jamieta kylkeen.

”Enhän minä koskaan…”, Jamie totesi tekaisten kasvoilleen niin viattoman koiranpentuilmeen kuin suinkaan osasi.

Puiston eteläpäädyssä Jamie vilkaisi pikaisesti ympärilleen ja sitten kiersi kätensä Adriannan olkien ylitse ja tunsi kuinka tyttö kiersi omansa hänen kyljelleen nauraen. Päästyään porttien ja kivimuurin toiselle puolelle, uskaltautui Jamie painamaan huulensa Adriannan huulia vasten. Se ei olisi ollut virheliike hänen yksityiselämänsä kannalta, jos hän olisi huomannut ne muutamat paparazzit ja reportterit, jotka olivat seuranneet häntä. Pian Jamien ja Adriannan ympäröi joukko juorulehtien reporttereita ja valokuvaajia ja kysymysten virta kuohui kuin koski. Adrianna katseli joukkoa hieman epäilevänä ja ehkä hiukan pelokkaanakin – hän ei totta vie tiennyt, mitä noille olisi pitänyt puhuakaan.

”Voi helvetti”, Jamie manasi ja tarttui Adriannaa kiinni kädestä ja lähti pinkomaan vetäen tyttöä pari askelta mukanaan, kunnes tämän omat jalat alkoivat löytää itsesuojeluvaiston. Mutta kuinka ollakaan, eivät reportterit luovuttaneet niin helposti.

”Mihin me olemme menossa?” Adrianna kysyi.

”Piilopaikkaani, joka on turvani juuri tämän varalta”, Jamie sanoi ja jatkoi juoksemista.

He juoksivat läpi kaupungin eteläpään, kohti sitä metsää, jossa Adriannaa olivat uhanneet sudet, josta syystä hän löi päänsä ja löysi itsensä Harten kartanosta. Vaikka tyttö olikin epäileväinen tuon metsän suhteen, hän luotti Jamieen ja tämän tietoon siitä, että siellä todellakin olisi pojan piilopaikka. Jamie johdatteli hänet metsän syvyyksiin ja lopulta veti hänet pusikon taakse varmistettuaan, etteivät toimittajat nähneet heitä. Tämän jälkeen he kävelivät ripeästi vielä jonkin matkaa, kunnes pysähtyivät kallion luokse. Adrianna kummasteli hetken aikaa oliko tämä Jamien salainen turvapaikka. Mutta lisää yllätyksiä oli luvassa.

Jamie siirsi hiukan kalliossa kiinni kasvavan puskan oksia ja sen takaa paljastui numerotaulu. Poika näppäili siihen koodin ja ovenmuotoinen kaistale lähti liikkumaan pois tieltä paljastaen kallioon kaivetun käytävän. Adrianna tuijotti sitä ihmeissään, mutta Jamie palasi pian hänen vierelleen ja herätti tytön kuvitelmistaan.

”Vaikuttavaa”, tyttö sanoi hämmästyneenä.

Jamie hymyili ja tarttui Adriannan kädestä kiinni vetäen tmän perässään sisälle. Poika sytytti valot käytävään samalla kun ovenmuotoinen pala liikkui takaisin paikalleen. Adrianna katseli ympärilleen parin kulkiessa käytävää eteenpäin. Käytävän päässä näkyi huone – ei, ei ainoastaan huone vaan ihan oikea asunto. Siellä oli vesi, sähköt, lämmitys – kaikki. Adriannan suu loksahti auki ja ihastus oli suuri.

”Vau”, oli ainoa, mitä Adrianna kykeni sanomaan. ”Tämä on aivan mieletöntä.”

”Turvapaikka meikäläisille”, Jamie selitti ja käveli tiskipöydän luo. ”Tarkoitan siis perhettäni. Et usko kuinka hullua väkeä tuolla oikeasti liikkuu.”

”Voin vain kuvitella, jos teillä on tällainen piilopaikka”, Adrianna sanoi ottaen pari haparoivaa askelta eteenpäin tutkiessaan paikkaa. ”Tämähän on kuin asunto.”

”No, joskus saatamme joutua olemaan täällä pitemmänkin aikaa”, Jamie selitti. ”Haluatko juotavaa?”

Adrianna nyökkäsi. Hän kuljeksi ympäriinsä hämmästellen sitä kaikkea. Seinään oli upotettu plasmatelevisio, stereot pitivät paikkansa lattialla huoneen kahdessa vastapäisessä nurkassa ja keskellä huonetta oli vanha, luultavasti viktoriaanisilta ajoilta oleva sänky. Adrianna silmäili myös nojatuoleja sekä pöytää, jolla oli tietokone. Huipputeknologiaa. Miten tämä kaikki oli saatu louhittua kallion sisään?

”Istu mihin haluat”, Jamie sanoi sekoittaessaan jonkinnäköisiä juomia.

Adrianna istahti sängylle, joka oli lähimpänä ja katseli yhä ympärilleen. Hän oli kiertänyt katseellaan sen suuren huoneen varmaankin jo kolme kertaa lävitse, mutta hänestä tuntui, että jokaisella kerralla se kaikki oli uutta. Adrianna hätkähti, kun Jamie yhtäkkiä ojensi hänelle juomalasin ja istahti hänen vierelleen. Adrianna maistoi kulauksen, eikä se suinkaan pahaa ollut, vaikka alkoholi maistuikin siinä.

”Yritätkö juottaa minut humalaan?” Adrianna vitsaili naureskellen.

”Jaa’a. Minusta ei koskaan tiedä”, Jamie vitsaili naureskellen.

”Jamie, tämä paikka on upea”, Adrianna vaihtoi puheenaihetta. ”Miten tämä on saatu rakennettua tänne?”

”En oikein tiedä itsekään. Isä palkkasi arkkitehdit ja rakennusmiehet ja sen seurauksena syntyi tämä”, Jamie selitti. ”Ai niin. Minulla on sinulle jotain.”

”Onko?” Adrianna kysyi hiukan hämillään ja laski lasinsa yöpöydälle, kun Jamie nousi penkomaan ruokapöydällä olevaa laukkuaan.

”On”, poika vastasi löydettyään etsimänsä mustan rasian ja palasi istumaan Adriannan viereen. ”Kas tässä.”

Adrianna otti käteensä mustan rasia ja avasi sen hiukan epäillen. Hän mietti ensin mitä siellä voisi olla, mutta päätyi tulokseen, että Jamien tuntien siellä voisi olla vaikka mitä. Hiljalleen sen kansi avautui ja Adrianna huokaisi ihastuksesta. Hän otti rasiassa olleen hopeisen kaulakorun käteensä. Se oli perhonen, jonka siipiin oli upotettu erivärisiä timantteja – ihka oikeita timantteja! Adrianna ei saanut sanaa suustaan, sillä oli niin häkeltynyt.

”Voi hyvä Luoja”, Adrianna sai huokaistua. ”Se on aivan upea!”

”Kuten olet sinäkin”, Jamie kehaisi ja Adrianna tunsi punastuvansa ja katsoi alas.

Jamie naurahti ja Adrianna nosti päänsä hymyillen. He vain katselivat toisiaan hetken aikaa, kunnes Jamie nosti kätensä ja siveli sormellaan varovasti tytön poskea. Poika painautui hiljaa lähemmäksi ja painoi nopean suudelman tytön huulille. Seuraava suudelma venyi jo paljon pidemmäksi. Adrianna nojautui taaksepäin ja löysi itsensä pian makaamasta selällään Jamie päällään. Kumpikaan ei luultavasti edes ehtinyt tajuta mitään, kun he vaihtoivat paikkoja.
Vaatteet löysivät paikkansa yhdestä mytystä lattialla ja sängynpeite oli potkittu pois. He löysivät itsensä painautuneina kiinni toisiinsa ja Jamie painoi Adriannan makuulleen alleen. Hän katsoi tyttöä silmiin ikään kuin kysyäkseen lupaa tekoon, jonka hän pian tulisi tekemään. Adrianna nyökkäsi suostuvasti ja tunsi hekuman sisällään.