tiistai, 29. tammikuu 2008

SVAA: Luku 7 - Vanhoja tuttuja

”Kaivakaa nenäliinanne tytöt – Jamie Harte poistuu vapailta markkinoilta”, Evangeline käveli portaat alas lukien sen päivän juorulehteä. Adrianna huokaisi istuessaan keittiössä. Evangeline teki sen vain vinoillakseen. ”Lakimiespohatta Anthony Harten nuorimmainen poika poistui vapailta markkinoilta virallisesti eilen. Jamie Harte, 22, nähtiin eilen hempeissä tunnelmissa paikallisen poliisipäällikön tyttären kanssa. Toistaiseksi kumpikaan ei ole kommentoinut suhdetta, mutta yksi on varmaa: kaivakaa nenäliinat taskuistanne, tytöt - Jamie Harte on varattu.”

”Eva”, Adrianna sanoi tuimasti ja lusikoi jogurttia suuhunsa.

”Arvaahan kuka tässä kuvassa on?” nuori tyttö kysyi.

”Vaikeaa arvata”, Adrianna tuhahti. ”Onko se niin suuri juttu?”

”Suuri? Pikemminkin valtava!” Evangeline huudahti. ”Tiedätkö sinä kuinka monta tyttöä haikailee Jamie Harten perään? Minun lisäkseni tietenkin.”

”Varmaankin aika moni”, Adrianna sanoi kohauttaen olkiaan. ”Ei se nyt niin iso juttu ole, jos minä seurustelen hänen kanssaan.”

”No totta kai on!” Evangeline innostui. ”Hän on komea ja ihana ja ja...”

”Jaa kuka?” haukotteleva Winnie kysyi.

”Jamie Harte”, Evangeline vastasi kaksoselleen.

”Mikä uros”, Winnie totesi.

”Puhukaa hiljempaa tai isä herää”, Adrianna varoitti.

”Ja Adrianna ei ole viitsinyt kertoa, että seurustelee Jamien kanssa”, Evangeline johdatteli.

”Aivan, aivan... Hetkinen, siis mitä?” Winnie kysyi silmät lautasen kokoisina ja toinen nyökytteli. ”No en varmasti usko. Narraat, narraat, valheeseen tarraat!”

”Katso itse”, Evangeline sanoi ja ojensi lehden Winnielle, joka tutki sitä.

”Mitä helvettiä? Se on Adrianna!” Winnie parahti ja katsahti jogurttia syövään vanhempaan sisareensa.

”Winnie, siisti suusi”, Adrianna huomautti ja kaapi jogurttipurkin puhtaaksi.

”Mistä te nyt puhutte?” kysyi itse poliisipäällikkö herättyään kaksosten lujiin huutoihin.

”Minähän sanoin, että hän herää”, Adrianna päivitteli hypähtäessään alas tuolilta viedäkseen purkin roskikseen ja lusikan tiskialtaaseen.

”Adriannan salaisesta – tai no, ei enää salaisesta – poikaystävästä”, Winnie sanoi ojentaessaan lehden isälleen.

”Ai onko meidän Adriannalla poikaystävä?” herra Drake hämmästeli.

Richard Drake oli hyvin kunnioitettu ja jämpti mies. Hän piti perheessään kuria, vaikkakin melko lempeästi ja suojeli tyttöjään hinnalla millä hyvänsä. Perhe oli hänelle kaikki kaikessa. Siksipä hän koki melkoisen yllätyksen nähdessään Adriannan ja tämän poikaystävän kuvan koristamassa juorulehden sivua.

”Jamie Harte?” Richard äyskähti ja oli onni, ettei hän sillä hetkellä juonut mitään, sillä nesteet olisivat purskahtaneet ulos hänen suustaan. ”Ihan tosissaan?”

”Ei, kun leikillään”, Evangeline tuhahti.

”Etkä ole sanonut sanaakaan”, Richard sanoi Adriannalle. ”Miksi?”

”Koska minä ja Jamie haluamme pitää yksityiselämämme. Kuten huomaat, se on nyt hiukan vaikeaa, kun suhteemme paljastui”, Adrianna sanoi ja avasi verhot, jonka takaa Richard saattoi huomata heidän aitansa ulkopuolella kyhöttävät reportterit.

”Että oikein Jamie Harte...”, Richard mietiskeli. ”Mistähän alkaen tätä on jatkunut?”

”Itse asiassa se alkoi virallisesti vasta niissä hyväntekeväisyysjuhlissa”, Adrianna sanoi kuulostaen mahdollisimman viattomalta. ”Mutta me tapasimme ensi kertaa silloin kuin Brian otti hatkat ja jätti minut metsään yksin. Ja seuraavana aamuna heräsin Harteilta.”

”Sinä sanoit olleesi yötä Emilyn luona”, herra Drake totesi rypistäen kulmiaan.

”Niin no, itse asiassa venytin totuutta ihan pikkuisen...”, Adrianna sanoi ja yritti keksiä käsilleen jotain tekemistä, jottei hän pyörittelisi peukaloitaan hermostuneena.

Adrianna otti kaapista kupin kuunnellen samalla isänsä selityksiä, jotka menivät toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Mitä väliä isän hyväksynnällä oikeastaan olisi? Oli tyttö sentään jo yhdeksäntoista. Adrianna kaatoi vastakeitettyä kahvia kahteen kuppiin, joista toisen hän ojensi isälleen.

”Kiitos”, Richard kiitti ja jatkoi sitten papatustaan. ”Brianhan oli niin mukava poika. Tehän olitte todella onnellisia yhdessä.”

”Niin, siihen asti kunnes selvisi, että hänen oli tarkoitus vain päästä lakanoihini”, Adrianna totesi rauhallisesti.

”Anteeksi kuinka?” herra Drake kysyi äreänä. ”Piru vie sitä pojannulikkaa!”

”Isä, annahan olla”, Adrianna sanoi. ”Verenpaineesi nousee.”

Herra Drake istahti juuri sille tuolille, jolla Adrianna oli vähän aikaa sitten istunut. Hän veti muutaman kerran henkeä ja joi kulauksen kuumaa kahvia. Adrianna oli aina pohtinut, kuinka isä kykeni juomaan kahvinsa niin kuumana.

”Ai niin, Adrianna”, herra Drake, ”Onko sinulla menoa tänään? Koulun lisäksi siis.”

”Lupasin tavata Jamien jossain välissä, mutta ei muuten. Kuinka niin?” Adrianna kysyi.

”Eräs tuttavani tulee käymään tänään iltapäivällä, mutta minun täytyy hoitaa yksi juttu kaupungintalolla. Mietin, josko voisit laittaa paikat kuntoon ja pitää hänelle seuraa hetken?” Richard esitti toiveensa.

”No...”, Adrianna pohti. ”Kai se sopii.”

”Hienoa, hienoa”, herra Drake intoili.

Adrianna ei ollut koskaan ollut kovin puhelias vieraiden keskellä, joten sinällään siitä tulisi varmaankin mielenkiintoista. Jamie taas... no, ehkä hän kykenisi siirtämään tapaamista Jamien kanssa tunnilla tai parilla. Hän hymyili isälleen ja joi kahviaan tyytyväisenä.


*


Adriannan matka koulusta kotiin kesti autolla puolisen tuntia ja kello näytti kahta, kun hän pääsi sisälle. Hetimiten hän alkoi siivoilla keittiötä ja olohuonetta, sillä tuskinpa isän vieras tulisi vierailulle makuuhuoneisiin. Adrianna nosti tiskialtaasta viimeisetkin astiat pesukoneeseen. Hän varmisti vielä, että olohuone oli suhteellisen siisti ja keittiössä oli kaikki kunnossa. Adrianna ei oikeastaan tiennyt kuinka virallinen tämä vierailu olisi, mutta varautui viralliseen.

Jonkin ajan päästä ovikello soi ja Adrianna oli juuri ehtinyt kattaa kahvipöydän. Hän käveli verkkain askelin ovelle ja avasi sen. Mitä sen takaa paljastui, oli jotakin, mitä Adrianna ei ollut osannut odottaa. Hän oli odottanut jotakin vanhempaa konstaapelia, jolla mahdollisesti olisi pienet viikset tai parta, mutta hän ei ollut osannut odottaa tätä.

”Henry!” Adrianna huudahti iloisesti yllättyneenä.

”Hei vain”, Henry tervehti ystävällisesti.

”Mitä sinä... Tarkoitan, tule sisään”, Adrianna sai sanotuksi.

”Mihin voin jättää takkini?” mies kysyi, kun Adrianna sulki oven.

”Minä voin ottaa sen”, Adrianna sanoi.

Henry ojensi sinisen farkkutakkinsa Adriannalle ja astui peremmälle. Tyttö otti naulakosta henkarin ja ripusti takin siihen ja asetti henkarin vaatekaapin tangolle. Hän sulki peilikaapin oven ja asteli Henryn ohitse keittiöön.

”Haluatko jotakin juotavaa?” Adrianna kysäisi.

”Toki”, Henry vastasi ja istahti sitten olohuoneen vihreään nojatuolin suorien vaaleaa kauluspaitaansa.

Adrianna kaatoi puhtaaseen lasiin virvoitusjuomaa ja käveli varovasti olohuoneeseen läikyttämättä pisaraakaan lattialle. Hän ojensi lasin Henrylle hymy kasvoillaan ja istui itse sohvalle ristien jalkansa. Tyttö ei ollut pukenut päällensä mitään sen juhlallisempaa kuin mustat housut ja oranssin, siistin topin, jonka päällä oli ruskea, edestä vetoketjulla suljettava pitkähihainen paita. Kenkiä hänellä ei ollut laisinkaan, vaan hän liikkui sukkasillaan.

”Isän pitäisi tulla ihan pian”, Adrianna sanoi tälle.

”Mitä sinulle kuuluu?” Henry kysyi nyökättyään Adriannan toteamukseen.

”Ei mitään normaalia kummempaa”, Adrianna totesi. Tunnelma oli kieltämättä vähän hupaisa, kun kumpikaan ei tuntunut keksivän mitään puheenaihetta. ”Entä itsellesi?”

”Yritän sopeutua uuteen kaupunkiin”, mies vastasi kohauttaen olkiaan.

”No, kuinka se sujuu?” tyttö kysyi hymähtäen.

”Tähän mennessä mainiosti. Foyers vaikuttaa oikein kiehtovalta paikalta ihmisineen”, Henry sanoi ja katsahti Adriannaan.

Adrianna ei tiennyt miten sitä katsetta olisi pitänyt tulkita. Se näytti hieman salaperäiseltä, mutta siitä huolimatta merkittävältä. Aivan kuin Henry olisi tietänyt jotain, mitä Adrianna ei. Tai ehkäpä Henry tunsi jotakin, mutta Adrianna päätti jättää sen päätelmän vain mieleensä, sillä hän olisi luultavasti vain tehnyt väärän johtopäätöksen. Mutta silti siinä oli jotakin, mikä sai Adriannan epäilykset heräämään.

”Jos olisit asunut täällä koko ikäsi, et varmasti sanoisi tätä niin kiehtovaksi. Täällä sataa todella paljon ja...”, Adrianna hymähti, muttei saanut sanottua lausettaan loppuun, ennen kuin hänen matkapuhelimensa pärähti soimaan. Näytössä vilkkui isän nimi. Oliko jotain sattunut? ”Anteeksi.”

Adrianna poistui hymyillen hiukan sivummalle. Hän asteli keittiöön ja painoi vihreää luuria. Hän toivoi, ettei Henry hirveästi pahastuisi, mutta isä soitti yleensä vain kun hänellä oli asiaa. Toivottavasti hän ei ollut joutunut selvittelemään jotakin suurta juttua. Sitten Adriannan täytyisi pitää Henrylle seuraa vielä muutaman tunnin ja hän oli ehtinyt sopivansa tapaamisen Jamien kanssa.

”Niin?” hän kysyi.

”Adrianna rakas”, isän ääni kuului toisesta päästä puhelinta. ”Kuule, minulla menikin töissä vähän pitempään, olen nyt vasta ajelemassa kotiin.”

”Ai”, Adrianna sanoi. ”Ei se mitään. Hassua itse asiassa, mutta minä tunnen vieraasi. Törmäsin häneen puistossa pari päivää sitten.”

”No mutta sehän mukavaa!” Richard huudahti. ”Niin, soitin sen vuoksi, että en ehdi käydä hakemassa sitä kakkua, kun menen hakemaan äitisi ja sisaresi. Ehtisitkö sinä käydä?”

”No, kyllä kai”, Adrianna sanoi. ”Jos Henry ei pahastu. Uskallanko jättää hänet yksin?”

”Hän on luotettava kaveri”, Richard nauroi. ”Ei hän muuten olisi päässyt poliisiin.”

”Okei, no minä haen sen kakun sitten. Frostin leipomosta?” Adrianna varmisti.

”Sieltäpä niin. Kiitos kultaseni. Nähdään sitten”, Richard sanoi.

”Nähdään”, tytär vastasi ja sulki puhelimen.

Adrianna mutristi huuliaan hiukan ja nojasi tiskipöytää vasten tuijotellen hetken aikaa puhelintaan. Kakun hakemiseen menisi vähintään parisen kymmentä minuuttia, jos hän oli nopea. Joskus Adrianna manasi, ettei heillä ollut kuin yksi auto ja se oli tällä hetkellä isällä. Huokaisten tyttö siirtyi kohti olohuonetta ja nojasi ovenkarmiin. Henry käänsi katseensa häneen.

”Minun pitää käydä hakemassa kakku leipomosta”, tyttö ilmoitti. ”Minulla menee jonkin aikaa, mutta ole kuin kotonasi.”

”Kävellenkö olet menossa?” Henry kysyi ja nousi ylös.

”Niin”, Adrianna vastasi nyökäten.

”Minä voisin tulla mukaan. Voisimme mennä autollani. Säästää aikaa ja jalkoja”, Henry ehdotti.

”Mutta en minä suinkaan voisi sellaiseen sinua pakottaa”, Adrianna sanoi.

”Et pakotakaan. Ilmoittaudun vapaaehtoisesti”, Henry ilmoitti ja käveli naulakon luokse ottamaan takkinsa.

Adrianna katseli elettä hiukan kummastuneena. Lopulta hän sai ajantajunsa takaisin ja palasi siihen hetkeen. Hän kohautti olkapäitään ja marssi naulakoille. Jalkaansa hän vetäisi punaiset korkosaapikkaat ja puseronsa päälle kevyen villatakin. Hän otti avaimet ja rahapussinsa lipaston laatikosta ja laittoi ne taskuunsa. Henry astui ulos ensimmäisenä ja Adrianna tämän perässä sammutettuaan valot ja varmistettuaan oven olevan lukossa. Pihassa odotteli tummanvihreä Fiat, jota Adrianna ei olisi koskaan luullut Henryn menopeliksi, ellei tämä olisi astunut sen ohjaamoon. Adrianna itse istuutui pelkääjän paikalle ja Henry käynnisti moottorin.

”Mihin?” Henry kysyi.

”Frostin leipomolle”, Adrianna vastasi.

”Mihin jäimmekään?” Henry kysyi suunnatessaan kohti kaupungin keskustaa.

”Niin! Täällä sataa todella paljon ja säät vaihtelevat muutenkin kummallisesti”, Adrianna saattoi aiemmin kesken jääneen lauseensa loppuun.

”Eikös tuo vaihtele kaikkialla”, Henry naurahti ja sen jälkeen laskeutui pieni hiljaisuus. ”Kaatuiletko useinkin pieniin puistolampiin?”

Adrianna muisti heidän ensitapaamisensa liiankin hyvin ja peitti nolostuneen huvittuneen silmät kädellään. Sitten hän naurahti vapautuneesti. Mitähän tuohon pitäisi vastata – ”vain, jotta tuntemattomat muukalaiset voisivat pelastaa minut” vai ”kyllä, teen sen tahallani”.

”Silloin tällöin”, Adrianna tyytyi vastaamaan. ”En ole onnettaren suosiossa kovinkaan usein.”

”Vai niin”, Henry naurahti. ”Sinulle tapahtuu samanlaisia asioita useamminkin?”

”Mitä nyt olen viettänyt muutaman kerran päivän sairaalassa tai onnistunut kaatamaan jotain päälleni...”, Adrianna luetteli.

”Vau. Tarvitset jostai Hannu Hanhen”, Henry tokaisi hymyillen hyväntuulisesti ja parkkeerasi leipomon eteen.

”Mitäs minä Hannu Hanhella, kun minulla on jo Taikaviitta”, Adrianna naurahti.

”Ai, sinulla on sitten joku elämässäsi vai?” Henry kysyi.

”Et ole tainnut lukea päivän juorulehteä?” Adrianna kysyi huvittuneena ja katsoi käsiinsä.

”Minulla ei ole tapana lueskella niitä”, Henry vastasi.

”Minun huonoksi onnekseni, pikkusisaruksillani on”, Adrianna totesi kohauttaen kulmiaan.

Tyttö aukaisi auton oven ja astui ulos leutotuuliseen ilmaan. Se kuitenkin puhalsi hiukset pois hänen kasvoiltaan. Henry jäi seisoskelemaan auton viereen. Adrianna asteli sisälle leipomoon, jossa tuoksui tuore pulla ja kaneli. Ilmassa leijui myös ripaus piparmintun tuoksua. Takahuoneesta esille asteli ohimoiltaan jo harmaantunut vanhempi nainen, toinen kaupan omistajista.

”Päivää, rouva Frost”, Adrianna tervehti hyväntuulisesti.

”No mutta nuori neiti Drake”, vanha rouva Frost tervehti tätä. ”Kuinka voitte?”

”Vallan mainiosti”, Adrianna vastasi. ”Entä itse? Ja kuinka herra Frost voi?”

”Voi voi, Gary on kotona vuoteessaan potemassa flunssaa”, rouva Frost kertoi. ”Minä sen sijaan en ole tuntenut itseäni vetreämmäksi aikoihin.”

”Tulin hakemaan sitä kakkua, sen pitäisi olla isän nimellä”, Adrianna sanoi suoritettuaan kaikki kohteliaisuudet.

”Ah, totta kai, odotahan hetki”, rouva Frost sanoi ja kävi takahuoneessa palaten sitten kakkupaketti mukanaan. ”Kas tässä. Lueskelin muuten päivän lehtiä. Olit päässyt otsikoihin.”

”Noh, en osaa ikinä pysyä erossa epäonnesta”, Adrianna naurahti hiukan nolostuneena. ”Siitä tietää varmaan koko kaupunki.”

”Mitäs hävettävää siinä on, jos seurustelee kuuluisan Harten kanssa?” rouva Frost naureskeli. ”Kelpaisi minullekin, mutta minäpä taidan olla jo vähän vanha sellaisiin puuhiin.”

”Ei siinä mitään pahaa ole”, Adrianna naureskeli. ”Ajattelimme vain pitää vähän matalampaa profiilia, mutta nyt ei kai enää tarvitse.”

”Se tekee 42 puntaa”, rouva Frost sanoi ja Adrianna kaiveli lompakostaan rahat.

”Kas tässä”, hän ojensi viisikymmentä puntaa rouvalle. ”Pitäkää loput ja välittäkää herra Frostille pikaiset parantumiset.”

”Voi, totta kai, hän ilahtuu siitä”, rouva Frost sanoi. ”Näkemiin. Tulehan taas pian käymään.”

Adrianna heilautti kättää ja astui ulos. Rouva Frost oli aina ollut mukava ihminen ja herra Frost myös. Tyttö muisti hyvin, kun hän oli pienempänä käynyt äidin kanssa leipomossa ja rouva Frost oli jaellut hänelle ilmaisia maistiaisia. Herra Frost oli myös hyvin kiltti, lempeäkasvoinen mies, jonka hymyssä loisti aurinko. He olivat pyörittäneet kauppaansa jo neljäkymmentä vuotta samassa paikassa, eikä sen suosio ollut laskenut suurleipomoiden asettuessa tielle. Useimmat arvostivat käsintehtyjä leivoksia.

”Sain sen”, Adrianna ilmoitti Henrylle.

”Mahtavaa”, Henry tokaisi. ”Tunnetko omistajan?”

”Joten kuten”, tyttö vastasi. ”Kuinka niin?”

”Näytitte juttelevan niin rennosti”, mies totesi hymy kasvoillaan.

”No kukapa tässä kaupungissa ei tietäisi, että Frostien leipomosta saa makeimmat leivonnaiset ja kakut”, Adrianna sanoi. ”He osaavat työnsä ja tekevät maailman parasta mansikkapiirakkaa.”

”Adrianna?” tyttö erotti jonkun kysyvän.

Adrianna ei nähnyt Henryn suun liikkuvan ja pian mieskin käänsi tutkivan katseensa pois tytöstä.
Vasta sen jälkeen Adrianna ymmärsi katsoa ympärilleen ja näki jonkin matkan päässä tutun hahmon. Hänen hymynsä leveni entisestään hänen tunnistaessaan nuoren miehen tummissa housuissa ja vaaleassa kauluspaidassa. Kukas muu kuin...

”Jamie!” Adrianna hihkaisi. ”Mitä sinä teet täällä?”

Tyttö taapersi ripeästi Jamien luo ja suukotti tätä poskelle. Jamien katse oli kuitenkin kiinnittynyt autonkylkeen nojailevaan Henryyn, mutta huomio herpaantui siksi aikaa, että poika hymyili Adriannalle ja antoi kevyen suudelman tämän otsalle. Sen jälkeen hän kiersi kätensä tytön olkapäiden ympäri, ikään kuin vain todistaakseen, että hän todellakin oli Adriannan poikaystävä.

”Ajattelin tulla muuten vain vähän aikaisemmin ja käydä hakemassa jotakin Frostilta”, Jamie vastasi katsoen tyttöön.

”Tule, haluan esitellä sinut uudelle ystävälleni”, Adrianna sanoi.

Jamien katse kiinnittyi jälleen Henryyn seuraten tätä kuin haukka valmiina iskemää saaliiseensa. Henryn katse ei myöskään loistanut iloa, mutta Adrianna halusi pitää silmänsä sokeina. Hän ei halunnut ajatella nyt näiden kahden keskeistä koleutta, vaikka hän saattoi aistia Jamien olemuksesta, että kaikki ei ollut ihan kuten piti.

”Jamie, tässä on Henry. Henry – Jamie, minun poikaystäväni”, Adrianna esitteli. Adriannan yllätykseksi miehet kuitenkin kättelivät ja nyökkäilivät toisilleen.

”Hauska tutustua”, sanoi Henry, mutta sanoma ei kuulunut hänen puhetyylissään.

”Samoin”, sanoi Jamie.

”Joten, sinä olet tämän lintusen poikaystävä”, Henry totesi aloittaakseen kevyen rupattelun.

”Näin on”, Jamie sanoi hiukan suojelevasti ja sai kasvoilleen pienen, piruilevan virneen. ”Päivän lehdissäkin se on jo julistettu.”

”Sinäkin luit?” Adrianna puuttui puheeseen. ”Tai en oikeastaan ihmettele, varmaan koko kaupunki tietää siitä. No, ei tarvitse ainakaan pitää matalaa profiilia.”

”Sanothan, jos ne halvatun reportterit ja paparazzit alkavat häiritä sinua, lähetän turvamiehiä häätämään heidät pois”, Jamie sanoi hymyillen ja suukotti Adriannan ohimoa.

”Ai niin, voi hitto”, parkaisi Adrianna. ”Minun pitäisi viedä tuo kakku kotiin. Isä käski hakea sen ja...”

”Minä voin kyllä viedä sen, jos teillä lemmenvarpusilla on menoa”, Henry sanoi hiukan kiusoittelevasti.

”Mutta eikö se ole hieman kummaa? Olet vieraamme, lähdet hakemaan kanssani kakkua ja lopulta palaat yksin?” Adrianna kysyi kurtistaen kulmiaan.

”Ja kissan viikset, on sitä oudompaakin nähty”, Henry naurahti. ”Ihan tosissaan, minä voin kyllä viedä sen, kun olen muutenkin teille menossa.”

”Voisitko tosiaan?” Adrianna kysyi vielä.

”No totta kai”, mies vastasi ja avasi auton oven. ”Nähdään myöhemmin, Adrianna.”

Henry sulki oven ja käynnisti moottorin. Vihreä Fiat kaasutti pois paikalta, kohti kaupungin laitamia. Adrianna jäi seisomaan Jamien kainaloon, pojan käsi yhä olkapäällään. Vasta sitten tyttö kääntyi ympäri ja katsoi Jamieta epäilevästi.

”Uskallanko edes kysyä mitä tuo oli?” hän kysyi kohottaen kulmiaan.

”Usko pois, et halua tietää”, Jamie sanoi ja katsahti kadun toisella puolella olevaan kodikasta kahvilaa kohti.

”Alan kohta epäillä, että sinulla on salasuhde hänen kanssaan selkäni takana, jollet kerro”, Adrianna vitsaili. ”Tuo tunnelma äsken. En ole tainnut koskaan nähdä sinua sellaisena. Niin... kylmänä. Se suorastaan hehkui. Tosin Henrykään ei näyttänyt täysin lämpimältä.”

”Ei se mitään kovin kummaa ole”, Jamie takasi. Adrianna katsoi tätä odottavasti ja poika huokaisi. ”Hyvä on. Me olemme vanhoja tuttuja kouluajoilta.”

”Ihanko totta? Miksi niin kylmät välit?” Adrianna esitti lisäkysymyksiä.

”Usko pois”, Jamie sanoi ja kaappasi Adriannan kainaloonsa ohjaten tätä kohti kahvilaa. ”Sitä sinä et todellakaan halua tietää.”


*


Ilta alkoi hiljaa vallata Foyersin kaupungin. Taivas hämärtyi, vaikka oli yhä melko valoisaa. Jamie ja Adrianna olivat istuneet lähemmäs kaksi tuntia kahvilassa juttelemassa ja tämän jälkeen kierrelleen kolme tuntia vielä kauppoja, kun Adriannan oli iskenyt shoppailuhimo. Adrianna oli lopulta kuitenkin päätynyt ostamaan vain uuden mekon ja muutaman kynttilän. Tyttö ei nimittäin ostellut itselleen paljon mitään, vaikka halusikin mennä ostoksille. Yleensä hän päätyi vain katselemaan näyteikkunoita ja haaveilemaan, kuinka hänellä ehkä joskus tulevaisuudessa tulisi olemaan sellainen pöytä tai nojatuoli, joka näyteikkunassa oli esillä. Tällä hetkellä pariskunta kulki kohti Jamien hopeanuolta käsikkäin. Ei aikaakaan, kun he saavuttivat sen.

”Tiedätkö mitä?” Adrianna kysyi.

”En, ennen kuin kerrot”, Jamie virnisti.

”Voisimme mennä meille”, Adrianna ehdotti. ”Voisin esitellä sinut perheelleni.”

”Entä Henry?” Jamie hymähti. ”Etkö pelkää, että huoneen lämpötila laskee pakkasen puolelle?”

”Hän on varmaan lähtenytkin jo”, Adrianna sanoi kohauttaen olkiaan. ”Sitä paitsi, miksi me hänestä välittäisimme? Minä olen siellä. Perheeni on siellä. Minun huoneeni on siellä.”

”Hyvä on, hyvä on”, Jamie naurahteli. ”Mennään vain.”

Molemmat sujahtivat sisään autoon. Jamie käänsi avainta virtalukossa ja moottori alkoi käydä. Se kehräsi kuin kissa. Sen eron Adrianna huomasi ollessaan hetken aikaa Henryn autossa. Tyttö laski pahvisen vaatekaupan kassin jalkatilaansa ja kiinnitti turvavyön, samoin kuin Jamie. Pian auto suuntasi kaupungin keskustasta kohti Adriannan kotia.

”Pitäisikö minun tietää jotain erikoista?” Jamie kysyi.

”No, olet tavannut isäni”, Adrianna sanoi. ”Hän on täsmällinen, mutta mukava. Äiti on... noh, hän on äitimäinen. Huolehtiva ja ylitarkka. Mutta kaksoset ovat pahimmat. He keksivät aina ties mitä. Ei sillä, että epäilisin, ettetkö tulisi heidän kanssa toimeen, mutta... olet varovainen varsinkin sen kanssa mitä sanot heille. He kuuluvat sellaiseen kirkuvaan tyttölaumaan, jotka himoitsevat sinua.”

”No, jos olisin halunnut sellaisen tytön, joka himoitsee minua, niin olisin valinnut jonkun siitä tyttölaumasta”, Jamie naurahti.

”Väitätkö muka etten minä himoitsisi sinua?” Adrianna kurtisti kulmiaan.

”Himoitsetko?” Jamie kysyi yllättyneenä.

”En”, tyttö kielsi ja käänsi katseensa tiehen Jamien naureskellessa. ”Se oli pikkutyttönä. Ole hiljaa.”

Jamie ei kyennyt kuin ajamaan lopun matkaa huvittuneena. Viimein he kaarsivat omakotitalon pihaan. Adrianna yllättyi hiukan nähdessään vihreän Fiatin seisovan yhä heidän pihassaan. Jamien ilme vaihtui vakavaksi, lähes kylmäksi, mutta vain hetkeksi. Hän päätti kuitenkin tehdä hyvän vaikutuksen Adriannan vanhempiin. Tyttö oli sitä paitsi jo itsekin kääntänyt kasvonsa hymyyn, vaikka tiesi, ettei Jamie pitänyt juurikaan Henrystä. Tyttö kaivoi kotiavaimet laukustaan ja avasi oven. Jamie seurasi tämän perässä sisälle.

”Hei äiti, hei isä”, Adrianna tervehti ripustaessaan takkinsa naulakkoon ja asteli olohuoneeseen Jamie perässään. ”Tässä on Jamie, tosin en usko, että hän on teille ihan uusi tuttavuus.”

Richard Drake nousi nojatuolistaan arvioiden hieman. Miehellä ei suinkaan ollut mitään Jamieta vastaan, mutta olihan toisena osapuolena silti hänen oma tyttärensä – hänen oma aarteensa. Herra Drake puristi Jamien kättä tiukasti ja irroitti sitten otteensa. Adrianna odotti reaktioita.

”Teillä on kodikas talo, herra Drake”, Jamie kehui.

”Kiitos”, Richard vastasi hymyillen. ”Remontoimiseen meni kauan aikaa, mutta se oli sen arvoista. Ai niin, tässä on työtoverini Henry Gascoigne. Hän kertoi, että tapasitte kaupungilla.”

”Mitä nyt nopeasti tervehdimme”, Jamie sanoi teeskennellen hymyn kasvoilleen – se näytti yllättävän aidolta.

”Me menemme huoneeseeni, niin emme häiritse teitä”, Adrianna puuttui väliin ja alkoi kiskoa Jamieta kohti yläkertaa.

”Älkää pitäkö ihan hirmuista meteliä sitten”, Richard sanoi.

”Isä, pidänkö minä muka hirmuista meteliä?” Adrianna kysyi kohottaen toista kulmaansa.

Adrianna sulki oven heidän takanaan ja hymyili isälleen. Hän asettui selkä seinää vasten ja huokaisi helpotuksesta. Ei sillä, että hän olisi koskaan epäillyt, että hänen vanhempansa eivät pitäisi Jamiesta, mutta hän ei voinut tietää mitä seuraisi, jos Henry ja Jamie joutuisivat olemaan samassa huoneessa pitkään. Jamie ainakin yritti olla kohtelias ja Adriannasta tuntui, että tämä olisi odottanut Henryn tekevän ensimmäisen virheen.

”Joten”, Adrianna sanoi, kun lukitsi ovensa sisäpuolelta. ”Mitä haluaisit tehdä? Minulla on elokuvia, musiikkia, pelejä... Ja voisimme käydä näpistämässä vähän kakunjämiä.”

”Hmm”, Jamie tuumi. ”Elokuvat kuulostavat aina hyviltä.”

”Ja mikähän elokuva herraa miellyttäisi?” Adrianna kysyi kohottaen kulmiaan kysyvästi.

”Jospa antaisin sinulle kunnian valita”, poika sanoi hymyillen ja istahti huoneen nojatuolille.

Adrianna hymyili ja meni DVD-hyllynsä luokse. Titanic kuulosti liian kliseiseltä. Ylpeys ja ennakkoluulo oli ehkä hieman liikaa juuri nyt. Taru Sormusten Herrasta voisi olla hyvä – tai ehkei sittenkään. Tyttö selasi hetken aikaa hyllykköään, kunnes hänen sormiinsa tarttui elokuva Järki ja Tunteet. Tyttö hymyili hiukan ilkikurisesti ja laittoi Kate Winsletin, Emma Thompsonin, Hugh Grantin ja Alan Rickmanin tähdittämän elokuvan DVD-soittimeen. Hän itse meni makuulle sängylleen ja tarttui kaukosäätimiin.

”Kelpaako?” hän kysyi.

”Mitä mainioimmin”, Jamie hymyili. ”Tosin se voisi olla parempi, jos tulisit vähän lähemmäksi sieltä.”

”Ja pyh, sinä voit tulla tänne”, Adrianna sanoi virnistäen leveästi.

Jamie otti neuvosta vaarin. Hän nousi ylös nojatuolista yhdellä sulavalla liikkeellä ja harppoi muutamalla askeleella Adriannan sängyn luokse. Poika istahti tämän sängylle hiukan ilkikurisesti hymyillen ja lopulta kapusi Adriannan yli nojailemaan seinään. Hän hymähti hiljaa ja Adrianna katsoi tähän. Lopulta tyttö ponkaisi myös makuuasennosta istumaan ja nojautui vasten Jamieta. Poika pörrötti tämän hiuksia ja naurahti.

”Älä viitsi”, Adrianna sanoi ja nyrpisteli nenäänsä leikkisästi. ”Hiukset ovat pyhä asia, tiedätkös.”

”No, en ole niin paljon perehtynyt naisten ajatusmaailmaan”, Jamie sanoi. ”Katsos, kun meillä on jo Stephen, joka kaataa naisia. Minä olin kyllä toinen vaihtoehto, mutta piru vieköön Stephen ehti ensin.”

”Ole hiljaa”, Adrianna naurahti ja muksautti Jamieta varovasti kylkeen. ”Kohta en enää anna anteeksi.”

”Vai niinkö tosiaan?” Jamie kiusoitteli.

”En”, Adrianna sanoi ja alkoi katsoa elokuvaa tekaistusti mököttäen.

Jamie katsoi Adriannaa hymyillen ja välillä hän katsahti television ruutuun. Lopulta hän päätyi kääntämään kädellään hiukan Adriannan päätä ja suukotti tätä otsalle. Adrianna katsoi poikaan hiukan kysyvästi ja ihmetellen. Jamie ainoastaan hymyili.

”Olet sinä sitten niin ihana”, Jamie sanoi naurahtaen ja virnisti.

tiistai, 29. tammikuu 2008

SVAA: Luku 6 - Turvapaikka

Kello näytti puolta kahta ja viimeinen vieras oli lähtenyt tunti sitten. Adrianna oli lähtenyt perheensä mukana jo puoliltaöin ja Jamie oli sen jälkeen asettunut sängylleen makuuasentoon hymyillen salamyhkäisesti. Hän tuijotti kattoa hiljaisesti ja mietti mitä juuri äsken oli tapahtunut. Hänen katseensa pomppi paikasta toiseen – ensin se oli katon vasemmassa nurkassa ja tuon jälkeen se olikin siirtynyt jo lähemmäs keskustaa. Poika naurahti ääneen helpottuneena, että se kaikki oli ohi – tai no, lähes kaikki. Hän ei vieläkään tiennyt kuinka kertoa isälle, että hän oli mennyt rakastumaan ihmistyttöön. Eikä hän tiennyt itsekään kuinka se oli mahdollista.

Sillä hetkellä varjo lankesi Jamien ajatusten ylle. Hän oli loppujen lopuksi vaarallinen ihmisille – ja nyt hän oli asettanut Adriannan suurempaan vaaraan kuin oli koskaan asettanut itsensä. Holtiton teko, ehkäpä, mutta Jamie ajatteli osaavansa kyllä kontrolloida itseään sen verran hyvin, ettei mitään tapahtuisi. Ja tuskinpa mitään tapahtuisi, mikäli Adrianna pysyttelisi täysikuun aikaan kaukana hänestä. Ja sen hän kykenisi varmistamaan itsekin. Mutta joskus hänen pitäisi paljastaa itsensä, paljastaa oma heikkoutensa.

”Jamie?” poika kuuli veljensä uteliaan äänen – ja siinä hieman pahoittelevan sävyn ja nousi istumaan kurtistaen kulmiaan.

”Mitä nyt William? Onko jotain vialla?” Jamie kysyi epäillen kaikkea mahdollista – oliko jokin mennyt rikki tai jotain varastettu tai…

”Isä haluaa nähdä sinut”, William sanoi huokaisten.

”Minut? Miksi?” Jamie kummasteli kovin ja kurtisti tummia kulmiaan entistä enemmän.

”Jamie, hän tietää”, William pahoitteli.

”Mitä?” nuorempi poika hätkähti ylös. ”Kuinka?”

”Stephen”, vanhin veljeksistä manasi.

”Minä raatelen hänet…”, Jamie uhkaili kuuroille korville.

”Jamie”, William varoitti. ”Hän ei voinut muuta. Hän oli jo kerran muuttaa hänet kaltaiseksemme. Hän pelkää Adriannan puolesta.”

”Hänellä ei pitäisi olla pelättävää, sillä minä suojelen häntä kyllä. Enkä anna hänen tulla koskaan metsään täydenkuun aikaan”, tummatukkainen puolusteli.

”Suojelit tai et, isä tietää silti riskit – ja niin tiedät sinäkin”, William totesi. ”Hän odottaa.”

Jamie nousi hyvin vastahakoisesti ylös sängystään ja huokaisi syvään. Kai isä oli aiemminkin aavistanut jotakin, mutta nyt vasta uskaltanut tarttua siihen Stephenin rohkaisemana. Jamie ei käsittänyt kuinka hän olisi pystynyt vastustamaan omia tunteitaan – se oli sula mahdottomuus. Tosin sekin oli mahdottomuus, että hän oli kyennyt rakastumaan Adriannaan, mutta kyseessä olikin aivan erilainen asia. William jätti oven raolleen ja paineli edellä kohti Anthonyn huonetta.

Katsellen lattiaa ja tuumien puolustuskeinoja Jamie käveli eteenpäin. Hän tiesi tarkalleen, mitä olisi tulossa. Eikä hän vielä tiennyt kuinka hän pystyisi puolustautumaan. Ehkä hän jollain tapaa toivoi, että isä saisi hänet muuttamaan mielensä, mutta vain suojellakseen Adriannaa. Mutta toisaalta Jamie toivoi, että isä saisi hänet tulistumaan kunnolla, jotta mies tajuaisi, kuinka syvää se todella oli – ainakin Jamien puolelta. Ehkäpä perinteitä vain piti rikkoa aikanaan. Nyt sen tekisi Jamie. Poika pysähtyi ja huokaisi hyvissä ajoin ennen kuin koputti vaisusti oveen ja astui sisään ilmeettömien kasvojen kera.

”Halusitte nähdä minut?” Jamie sanoi kohteliaasti unohtaen, että hän puhui isälleen.

”Niin, aivan”, herra Harte mumisi. ”Istuhan.”

Jamie katsoi taaksensa ja istahti siihen liiankin tuttuun mustaan, samettikankaiseen tuoliin ja risti jalkansa arvokkaasti ja asetti kätensä käsinojille. Tämän jälkeen hän mulkaisi terävästi isänsä takana piilottelevaan naistenmies-Stepheniin. Jamie olisi vaikka tahtonut lyödä vetoa, että kaikki tämä johtui vain Stephenin lapsellisesta mustasukkaisuudesta. Olisikin johtunut. Jamie tiesi riskit mainiosti ja siksi se ei tuntunut Stephenin syyltä.

”Kuulehan poikaseni”, Anthony aloitti. ”Onko neiti Adrianna Drake ihmissusi?”

”Ei”, Jamie vastasi tiivistetysti.

”Miksi sitten roikut hänessä kiinni?” herra Harte kysyi kohottaen hiukan iän myötä paksuuntuneita kulmiaan. ”Stephen kertoi, että olet täysin holtiton hänen seurassaan.”

”Se on valetta, isä hyvä”, Jamie totesi yksinkertaisen kauniisti. ”Minä en ole holtiton hänen seurassaan.”

”Mikä on sinun suhteesi neiti Drakeen?” Anthony kysyi.

”Hän on tyttöystäväni”, Jamie vastasi rehellisesti yrittäen säilyttää hermonsa.

”Mistä lähtien?” Stephen esitti tällä kertaa kysymyksen.

”Itse asiassa, tästä illasta lähtien”, nuorimmainen vastasi hiukan virnistäen.

”Poika, tämä ei ole leikin asia”, Anthony sanoi vakavoituneena. ”Sinua ei ole tarkoitettu olemaan hänen kanssaan.”

”Sydän valitsee parin”, Jamie sanoi viisastellen. ”Sydän, ei tarkoitus.”

”Lopeta se alkuunsa”, Anthony käski.

”En”, Jamie kieltäytyi jyrkästi.

”Kehtaatko sinä tosiaan asettua poikkiteloin?” Anthony kysyi.

”Kyllä, sir”, Jamie sanoi.

”Huomenna menet hänen luokseen ja lopetat sen ennen kuin siitä tulee vakavampaa”, herra Harte määräsi. ”Se on ainoastaan ihastus omaan mielikuvaasi. Se ei ole oikeaa tunnetta.”

”En”, poika pysyi kannassaan ja vaikka sisälämpötila oli luultavasi sadan celsiusasteen paikkeilla, hän oli ulkopuolisesti tyyni.

”Kerro minulle yksikin syy...”

”Hän on mukava ihminen ja uskollinen ystävä...”

”Joka ei riitä perusteeksi. Jos tämä on ainoastaan jonkin sortin kapinointiyritys...”

”Ei se ole. Hän on...”, Jamie selitti nousten seisomaan.

”Jos se ei ole, pitää sinulla olla syy. Minä en voi hyväksyä tätä, kuten...”

”Minä rakastan häntä!” Jamie tulistui lopulta kiehumispisteen ylitse ja katsoi isäänsä silmät leimuten. ”Luoja, miksette voi ymmärtää? Minä en tiedä kuinka se tapahtui tai kuinka se on mahdollista, mutta niin vain kävi. Se ei ollut tarkoitus.”

Anthony Harte tuijotti poikaansa silmät hämmästyksestä suurentuneina. Äskettäin viisautta ja elämänkokemusta heijastavat silmät olivat nyt neuvottomat ja hämmästyneet. Jamie uskoi isän miettivän samaa kysymystä, joka hänen päässään oli pyörinyt jo kauan: kuinka se kaikki oli mahdollista? Sillä teoriassa, sen piti olla mahdotonta. Kun herra Harte oli selvinnyt ensijärkytyksestä, hänen silmänsä tuijottivat Jamieen arvioiden.

”Jamie, tiedät mitä mieltä minä olen ihminen-ihmissusikaupoista. Ystävinäkin se on jo vaarallista, mutta seurustelevana parina se on kuolemanvaarallista”, herra Harte sanoi pojalleen.

”Minä tiedän sen, isä”, Jamie huokaisi. ”Mutta minä en päästä Adriannaa lähelleni täydenkuun aikaan.”

”Et voi olla varma, että mitään ei tapahdu”, Anthony syynäsi.

”En voikaan. Mutta minä luotan häneen”, Jamie vastasi.

Herra Harte huokaisi syvään ja vaipui ajatuksiinsa. Jamie ei kyennyt kuin odottamaan ja katselemaan yhtä pistettä lattiassa sen aikaa, kun hänen isänsä miettisi. Jamie ei aikonut luopua Adriannasta, mutta hän ei halunnut saattaa tätä vaaraankaan. Anthony näytti olevan umpikujassa keksimättä ulospääsytietä. Niin oli Jamiekin.

”Hyvä on. Sinä saat tapailla neiti Drakea”, herra Harte myöntyi. ”Mutta jos suhteenne käy vaaralliseksi hänelle, sinä lopetat sen hetimiten.”

Jamie nyökkäsi ja poistui huoneesta. Hän hymyili ainoastaan hieman, sillä nyt hän oli saanut isänsä suostumuksen hänen ja Adriannan suhteelle. Ehdoilla tosin, mutta Jamien mielestä hyvin järkevillä ja luonnollisilla ehdoilla. Eikä se ehto oikeastaan edes tuntunut kunnon ehdolta. Jamie oli odottanut jotakin enemmän sitovampaa ja radikaalimpaa. Mutta hän oli hyvillään, että kaikki oli kääntynyt parhain päin.


*


Säät suosivat tällä kertaa Adriannaa ja Jamieta kun he istuivat ulkona kahvipöydässä, tyttö siemaillen omaa cappuccinoaan ja poika vihreää teetään. Viikko oli kulunut varsin mukavassa mallissa, varsinkin nyt kun Jamie oli saanut isältään luvan seurustella Adriannan kanssa. Tosin hän olisi luultavasti tehnyt sen ilmankin, mutta parempi näin. Hän ei olisi riidoissa perheensä kanssa. Lähes joka päivä he olivat nähneet toisiaan edes hetken – Adriannalla kun oli opiskelunsa, kuin myös Jamiellakin. Mutta lauantain he olivat pyhittäneet vain ja ainoastaan yhdessäololleen.

”Mitä sinulla on suunnitelmissasi huomenna?” Jamie kysäisi.

”Ei mitään, kai”, Adrianna kohautti olkiaan ja valahti sitten epäileväksi kurtistaen kulmansa. ”Mitä sinulla on oikein mielessäsi?”

”Ei mitään normaalia kummallisempaa”, Jamie kohautti olkiaan viattomasti. ”Ajattelin viedä sinut huvipuistoon.”

”Huvipuistoon?” Adrianna töksäytti. ”Siellä minä vasta olisinkin yksi vaaratilanteiden kerääjä.”

”No etkä ole”, poika naurahti. ”Sitä paitsi onnetar suosii minua aina ja koska olet minun seurassani, hän suosii myös sinua.”

”Mahtailija”, Adrianna sanoi ja rypisti leikkisästi kulmakarvojaan ja hymyili sitten. ”Olen tosissani.”

”Minäkin olen tosissani siitä, että huomenna meillä tulee olemaan mukava päivä huvipuistossa”, Jamie sanoi virnistäen ja sai Adriannan huokaisemaan.

”Pidät minut sitten erossa vaaroista. Jos jostakin laitteesta on pienikin osa rikki, älä päästä minua siihen”, hän naurahti.

”Luonnollisesti”, Jamie vastasi virnistäen ja hörppäsi loputkin teestään.

Adrianna katseli hetkisen aikaa Jamieta, kun tämä kaivoi laukustaan jotain ja nosteli muiden tavaroiden mukana pöydälle kirjan. Eikä hänelle tainnut olla edes yllätys, että kirja on Jane Austenin Järki ja tunteet. Adrianna virnisteli samalla kun piti molemmilla käsillään kiinni kahvikupista ja tuijotteli vastapäätään istuvaa poikaa.

”Yritätkö tehdä vaikutuksen?” tyttö hymyili.

”Jaa mitä?” Jamie kurtisti kulmiaan.

”Järki ja tunteet”, Adrianna sanoi nyökäten kirjan suuntaan.

”Mitä? Minä nyt satun pitämään kirjallisuuden klassikoista”, Jamie selitti. Adrianna nauroi. ”Kiitos vain.”

”Jamie”, tyttö nauroi. ”Kukaan vähänkään imagonsa säilyvän haluava mies ei nosta Jane
Austenin kaunokirjallisia teoksia pöydälle kuin vahingossa, jollei ole jonkin sortin professori. Ja sinä teit tuon tarkoituksella.”

”No…”, Jamie totesi ykskantaan. ”Entä jos teinkin?”

Adrianna naurahti pudistellen päätään. Jamie oli joskus aivan uskomaton. Alun perin tyttö oli luullut, että tämä olisi kylmäkiskoinen ja etäinen, mutta hän oli ollut väärässä. Jamie oli osoittautunut ensivaikutelman jälkeen täydeksi vastakohdaksi, eikä Adrianna oikeastaan osannut sanoa syytä siihen. Muiden kanssa Jamie näytti käyttäytyvän, kuten oli käyttäytynyt silloin, kun tyttö heräsi heidän kartanostaan. Tyttö päätti kuitenkin sivuuttaa ne mietteet ja eläytyä siihen varsinaiseen hetkeen.

”Haluaisitko mennä elokuviin?” Jamie kysyi. ”Tunnin päästä siellä menisi Becoming Jane.”

”Ai, pysyt näköjään päivän aiheessa”, Adrianna naurahti. ”Mikä ettei. Jos sinä maksat.”

”Totta kai”, Jamie sanoi virnistäen hurmaavasti.

”Toisin sanottuna minulla on tunti aikaa juoda tämä puolikas cappuccino pois”, Adrianna virnisti pojalle vastapainoksi.


*


Kolmen tunnin kuluttua elokuvista ulos astelevat ihmiset pajattivat ja kertoivat mielipiteitään elokuvasta – jotkut olivat aivan myytyjä kun taas jotkut pettyneitä. Jamie asteli ulos ovesta virnistellen ja Adrianna seurasi hänen perässään.

”Mutta mieti nyt, eikö se ole aika surullista, että heidän suhteelleen kävi niin?” Adrianna kysyi.

”Oli se tietysti, mutta on se ymmärrettävää siinä tapauksessa, että se oli Janen oma valinta. Hän olisi voinut lähteä Lefroyn mukaan”, Jamie selitti käyttäen käsiään apuna.

”Mutta Lefroy olisi voinut lähteä hänen peräänsä”, tyttö väitti sinnikkäästi.

”Jo toista kertaa?” Jamie kysyi. ”Ensimmäinen on ymmärrettävää, mutta toinen alkaa olla jo... epätoivoa.”

”Joten sinä lähtisit minun perääni vain kerran?” Adrianna kysyi epäillen.

”Minä olen vähän eri asia ja tämä on aivan eri vuosituhat”, poika puolusteli itseään.

”Ja sinä saat minut kuulostamaan siltä kuin eläisin eri vuosituhannella”, Adrianna naurahti ja tuhahti sitten. ”Kiitos vaan.”

Jamie hymyili pirteästi ja ojensi oikean kätensä Adriannan olkapäille, puristaen tätä hiukan lähemmäksi. Adrianna hymyili tyytyväisenä ja he suuntasivat kohti puistoa, jossa odotti yhä se sama jäätelömyyjä, joka oli monesti myynyt heille jäädytettyä herkkua. Tilattuaan jälleen kerran yhden suklaatötterön ja yhden lakritsan, Jamie ja Adrianna kävelivät pitkin puiston kivettyä polkua ja istahtivat jälleen lammen reunakivetyksen päälle. Ankkojen ruokkimisesta vohvelimuruilla oli tullut jo Adriannalle tapa ja Jamie naureskeli sille yhä.

”Sinä se vain jaksat ruokkia noita otuksia”, Jamie totesi.

”Ja sinä se vaan jaksat koristaa lehtien kansia”, Adrianna piruili.

”Totta kai, sehän on minun työni. Katsos kun monet nuoret – ja hiukan vanhemmatkin naiset – ovat perääni”, Jamie vinoili.

”Yritätkö saada minut mustasukkaiseksi?” tyttö kysyi kohottaen leikkisästi toista kulmaansa. ”Katsos voihan minullakin olla noita muita menoja. Itse asiassa huomenna pitäisi tavata Martin ja ylihuomenna pitäisi ”opiskella” Adamin kanssa…”

”Tuo ei tepsi minuun”, Jamie sanoi hymyillen.

”Hitsi. Olisi ollut niin kiva nähdä kun kiemurtelet”, Adrianna sanoi ja virnuili.

Jamie ainoastaan virnisti vastaukseksi ja heitti loput jäljellä olevasta vohvelistaan ankalle, jota tyttö ruokki. Hän katseli Adriannaa hymyillen ja tyttö tunsi olonsa hiukan vaivaantuneeksi. Puistossa liikkui sillä hetkellä melkoisesti ihmisiä, joiden katseet suuntautuivat välillä heihin. Adrianna ei ollut tottunut erityiseen huomioon vieläkään, vaikka monet ihmettelivät heidän ”ystävyyssuhdettaan”. Jamie puolestaan halusi mielellään pitää yksityisasiansa poissa lehdistä ja suojeli Adriannaakin siltä sekasotkulta. Lehdistö ei vieläkään ollut tietoinen siitä, että he seurustelivat, joskin Jamie uskoi, että heillä saattoi olla omia aavistuksiaan. Toistaiseksi Jamie ja Adrianna eivät olleet kumpikaan antaneet näille syytä epäillä mitään muuta kuin normaalia ystävyyssuhdetta.

”Voi hyvä Luoja!” joku kiljaisi.

Adrianna oli juuri saanut syötyä jäätelönsä loppuun ja pyyhkäistyä suupieliään, kun nuori – ehkäpä jotakuinkin viisitoistavuotias – tyttö likimain kymmenen ystävänsä kanssa huomasi heidät – tai oikeastaan Jamien.

”Se on Jamie Harte!”

Se oli yhtä hullunmyllyä. Jamie katsoi ensin Adriannaa hiukan pahoittelevasti. Nimikirjoituspyyntöjä sateli suunnasta jos toisesta kun porukkaa vain kerääntyi lisää ja lisää. Yhtäkkiä kymmenen ihmisen porukasta oli tullut kolmenkymmenen hengen ihmisjoukko. Joskus ihmiset vain kerääntyivät Jamien ympärille ja toisinaan jättivät hänet omiin oloihinsa. Adrianna seurasi sivusta, kun Jamie hymyili tytöille, joiden silmien tilalle olivat ilmestyneet suuret sydämet – kuvainnollisesti, tietenkin – ja jakeli nimikirjoituksia kuviin, käsiin, papereihin ja jopa nenäliinoihin. Tyttö hymyili itsekseen ja Jamie katsahti välillä häneen ikään kuin varmistaakseen, että Adrianna ei ollut kadonnut minnekään.

”Voinko ottaa kuvan, jossa minä olen kanssasi?” punatukkainen tyttö kysyi.

”Toki”, Jamie myöntyi ystävällisesti.

Salamien räiske alkoi sitten siitä. Yhtäkkiä monet näyttivät muistavan, että heillä oli kamera mukana. Niin no, olihan se nyt sentään aivan huima juttu tavata Jamie Harte ja päästä vielä samaan kuvaan. Adrianna hymähti itsekseen ja katseli sivusta. Sellaista elämää Jamie oli elänyt jo kauan ja oli tottunut siihen, kun taas Adrianna oli aina yrittänyt olla mahdollisimman huomaamaton ja onnistunut siinä melko hyvin. Meni siinä ehkä puolisen tuntia, mutta alkoipa joukko harventuakin.

”Jamie, minä rakastan sinua!” joku kiljaisi vielä, ennen kuin hänen ystävänsä kiskaisi hänet pois. Jamie naureskeli itsekseen ja palasi Adriannan luokse.

”Vai on sinulla noin paljon naisia”, tyttö totesi huvittuneena ja virnisti. ”On sinulla kyllä aika homma pitää kaikki tyytyväisinä. Ja moneskohan minä mahdan olla?”

”Jos minä olisin Amerikan presidentti, niin sinä olisit ensimmäinen nainen”, Jamie hymähti ja veti Adriannan pystyyn.

”Ihanko totta?” tyttö kysyi.

”Tosi kuin vesi”, Jamie virkkoi ja hymyili.

”Mikset sinä oikein vakuuta minua?” Adrianna naurahti ja lähti tassuttelemaan eteenpäin.

Jamie otti tytön kiinni parilla harppauksella ja jatkoi matkaansa hymyillen. Jamie tunsi olevansa uskomattoman hyvällä tuulella sinä päivänä. Yleensä hän ei suoraan sanottuna kestänyt suuria ihailijajoukkoja, mutta nyt se tuntui jo melko neutraalilta. Puiston eteläpään portit alkoivat jo näkyä ja Adrianna katseli ympärilleen.

”En ole vieläkään sisäistänyt oikein sitä asiaa, kuinka tämä kaikki tapahtui”, tyttö sanoi olettaen, että Jamie ymmärsi mitä hän sanoi. Itse asiassa hän lähinnä sanoi ajatuksensa ääneen.

”Ai mikä? Nuo fanitytöt vai?” Jamie kysyi naurahtaen.

”Ei sentään”, Adrianna hymähti. ”Vaan kuinka ihmeessä meistä tuli pari.”

”Jaa’a, sanopa se”, Jamie hymähti. ”Ehkäpä sinä vain olit sellainen epäonnen lapsi, joka tarvitsi vähän onnekkaampaa miestä vierelleen.”

”Äläs ala kukkoilla”, Adrianna sanoi leikkisästi ja muksautti Jamieta kylkeen.

”Enhän minä koskaan…”, Jamie totesi tekaisten kasvoilleen niin viattoman koiranpentuilmeen kuin suinkaan osasi.

Puiston eteläpäädyssä Jamie vilkaisi pikaisesti ympärilleen ja sitten kiersi kätensä Adriannan olkien ylitse ja tunsi kuinka tyttö kiersi omansa hänen kyljelleen nauraen. Päästyään porttien ja kivimuurin toiselle puolelle, uskaltautui Jamie painamaan huulensa Adriannan huulia vasten. Se ei olisi ollut virheliike hänen yksityiselämänsä kannalta, jos hän olisi huomannut ne muutamat paparazzit ja reportterit, jotka olivat seuranneet häntä. Pian Jamien ja Adriannan ympäröi joukko juorulehtien reporttereita ja valokuvaajia ja kysymysten virta kuohui kuin koski. Adrianna katseli joukkoa hieman epäilevänä ja ehkä hiukan pelokkaanakin – hän ei totta vie tiennyt, mitä noille olisi pitänyt puhuakaan.

”Voi helvetti”, Jamie manasi ja tarttui Adriannaa kiinni kädestä ja lähti pinkomaan vetäen tyttöä pari askelta mukanaan, kunnes tämän omat jalat alkoivat löytää itsesuojeluvaiston. Mutta kuinka ollakaan, eivät reportterit luovuttaneet niin helposti.

”Mihin me olemme menossa?” Adrianna kysyi.

”Piilopaikkaani, joka on turvani juuri tämän varalta”, Jamie sanoi ja jatkoi juoksemista.

He juoksivat läpi kaupungin eteläpään, kohti sitä metsää, jossa Adriannaa olivat uhanneet sudet, josta syystä hän löi päänsä ja löysi itsensä Harten kartanosta. Vaikka tyttö olikin epäileväinen tuon metsän suhteen, hän luotti Jamieen ja tämän tietoon siitä, että siellä todellakin olisi pojan piilopaikka. Jamie johdatteli hänet metsän syvyyksiin ja lopulta veti hänet pusikon taakse varmistettuaan, etteivät toimittajat nähneet heitä. Tämän jälkeen he kävelivät ripeästi vielä jonkin matkaa, kunnes pysähtyivät kallion luokse. Adrianna kummasteli hetken aikaa oliko tämä Jamien salainen turvapaikka. Mutta lisää yllätyksiä oli luvassa.

Jamie siirsi hiukan kalliossa kiinni kasvavan puskan oksia ja sen takaa paljastui numerotaulu. Poika näppäili siihen koodin ja ovenmuotoinen kaistale lähti liikkumaan pois tieltä paljastaen kallioon kaivetun käytävän. Adrianna tuijotti sitä ihmeissään, mutta Jamie palasi pian hänen vierelleen ja herätti tytön kuvitelmistaan.

”Vaikuttavaa”, tyttö sanoi hämmästyneenä.

Jamie hymyili ja tarttui Adriannan kädestä kiinni vetäen tmän perässään sisälle. Poika sytytti valot käytävään samalla kun ovenmuotoinen pala liikkui takaisin paikalleen. Adrianna katseli ympärilleen parin kulkiessa käytävää eteenpäin. Käytävän päässä näkyi huone – ei, ei ainoastaan huone vaan ihan oikea asunto. Siellä oli vesi, sähköt, lämmitys – kaikki. Adriannan suu loksahti auki ja ihastus oli suuri.

”Vau”, oli ainoa, mitä Adrianna kykeni sanomaan. ”Tämä on aivan mieletöntä.”

”Turvapaikka meikäläisille”, Jamie selitti ja käveli tiskipöydän luo. ”Tarkoitan siis perhettäni. Et usko kuinka hullua väkeä tuolla oikeasti liikkuu.”

”Voin vain kuvitella, jos teillä on tällainen piilopaikka”, Adrianna sanoi ottaen pari haparoivaa askelta eteenpäin tutkiessaan paikkaa. ”Tämähän on kuin asunto.”

”No, joskus saatamme joutua olemaan täällä pitemmänkin aikaa”, Jamie selitti. ”Haluatko juotavaa?”

Adrianna nyökkäsi. Hän kuljeksi ympäriinsä hämmästellen sitä kaikkea. Seinään oli upotettu plasmatelevisio, stereot pitivät paikkansa lattialla huoneen kahdessa vastapäisessä nurkassa ja keskellä huonetta oli vanha, luultavasti viktoriaanisilta ajoilta oleva sänky. Adrianna silmäili myös nojatuoleja sekä pöytää, jolla oli tietokone. Huipputeknologiaa. Miten tämä kaikki oli saatu louhittua kallion sisään?

”Istu mihin haluat”, Jamie sanoi sekoittaessaan jonkinnäköisiä juomia.

Adrianna istahti sängylle, joka oli lähimpänä ja katseli yhä ympärilleen. Hän oli kiertänyt katseellaan sen suuren huoneen varmaankin jo kolme kertaa lävitse, mutta hänestä tuntui, että jokaisella kerralla se kaikki oli uutta. Adrianna hätkähti, kun Jamie yhtäkkiä ojensi hänelle juomalasin ja istahti hänen vierelleen. Adrianna maistoi kulauksen, eikä se suinkaan pahaa ollut, vaikka alkoholi maistuikin siinä.

”Yritätkö juottaa minut humalaan?” Adrianna vitsaili naureskellen.

”Jaa’a. Minusta ei koskaan tiedä”, Jamie vitsaili naureskellen.

”Jamie, tämä paikka on upea”, Adrianna vaihtoi puheenaihetta. ”Miten tämä on saatu rakennettua tänne?”

”En oikein tiedä itsekään. Isä palkkasi arkkitehdit ja rakennusmiehet ja sen seurauksena syntyi tämä”, Jamie selitti. ”Ai niin. Minulla on sinulle jotain.”

”Onko?” Adrianna kysyi hiukan hämillään ja laski lasinsa yöpöydälle, kun Jamie nousi penkomaan ruokapöydällä olevaa laukkuaan.

”On”, poika vastasi löydettyään etsimänsä mustan rasian ja palasi istumaan Adriannan viereen. ”Kas tässä.”

Adrianna otti käteensä mustan rasia ja avasi sen hiukan epäillen. Hän mietti ensin mitä siellä voisi olla, mutta päätyi tulokseen, että Jamien tuntien siellä voisi olla vaikka mitä. Hiljalleen sen kansi avautui ja Adrianna huokaisi ihastuksesta. Hän otti rasiassa olleen hopeisen kaulakorun käteensä. Se oli perhonen, jonka siipiin oli upotettu erivärisiä timantteja – ihka oikeita timantteja! Adrianna ei saanut sanaa suustaan, sillä oli niin häkeltynyt.

”Voi hyvä Luoja”, Adrianna sai huokaistua. ”Se on aivan upea!”

”Kuten olet sinäkin”, Jamie kehaisi ja Adrianna tunsi punastuvansa ja katsoi alas.

Jamie naurahti ja Adrianna nosti päänsä hymyillen. He vain katselivat toisiaan hetken aikaa, kunnes Jamie nosti kätensä ja siveli sormellaan varovasti tytön poskea. Poika painautui hiljaa lähemmäksi ja painoi nopean suudelman tytön huulille. Seuraava suudelma venyi jo paljon pidemmäksi. Adrianna nojautui taaksepäin ja löysi itsensä pian makaamasta selällään Jamie päällään. Kumpikaan ei luultavasti edes ehtinyt tajuta mitään, kun he vaihtoivat paikkoja.
Vaatteet löysivät paikkansa yhdestä mytystä lattialla ja sängynpeite oli potkittu pois. He löysivät itsensä painautuneina kiinni toisiinsa ja Jamie painoi Adriannan makuulleen alleen. Hän katsoi tyttöä silmiin ikään kuin kysyäkseen lupaa tekoon, jonka hän pian tulisi tekemään. Adrianna nyökkäsi suostuvasti ja tunsi hekuman sisällään.

tiistai, 29. tammikuu 2008

SVAA: Luku 5 - Syntymäpäiväjuhlat

Kahden ja puolen viikon kuluttua Adrianna oli saanut tikit pois kyljestään ja olokin oli jo parempi, eikä haavaa enää särkenyt niin paljoa. Siksipä tyttö oli päättänyt lähteä kaupungille Emilyn kanssa. Hän käveli parhaillaan pitkin Foyersin puiston kivetystä laukku olallaan. Oli varhainen aamupäivä, eikä kello ollut edes yhtätoista vielä. Adriannaa ei tarvinnut kolmasti muistuttaa – sillä kahdesti niin oli jo tehty – herra Harten kuusikymmentävuotisjuhlista, jonne koko Draken perhe oli kutsuttu. Edes Adriannalla ei ollut tällä kertaa mitään juhlia vastaan – olettaen, että Jamie oli paikalla. Kumpikaan heistä ei juurikaan nauttinut juhlista, joten he voisivat pitää sen aikaa seuraa toisilleen.

Adrianna kulki jälleen omissa ajatuksissaan miettien mitä pukisi päälleen. Olihan hänellä toki vaihtoehtoja – lähes kaikki hänen äitinsä valitsemia. Poliisipäällikkö yleensä kutsuttiin kaikenlaisiin juhliin ja hänen oletettiin tuovan loput perheestään mukana. Totta puhuen Adrianna oli itse kieltäytynyt tulemasta juhliin ja kun ei ollut saanut tahtoaan läpi, oli keksinyt tekosyitä. Mutta oli kai onni, että hänen tätinsä oli vaatesuunnittelija ja teki usein myös Adriannalle puvut ja kaiken lisäksi hän ei joutunut maksamaan niistä juuri mitään.

Emily kulki hiukan hänen edellään ja siksi tämä ei kiinnittänyt Adriannaan sen suurempaa huomiota. Eikä toinenkaan tyttö kiinnittänyt huomiota mihin asteli, vaan vaelteli vain ajatuksissaan ja juuri siitä syystä onnistui kompastumaan yhteen kivetyksestä hiukan nousseeseen tiileen. Aikansa horjahdeltuaan hän päätyi kaatumaan suoraan kohti lampea. Tyttö sulki silmänsä ja manasi itsekseen. Mutta molskahdusta ei kuulunut. Ja jokin oli kiinni hänen ranteessaan. Jokin viileä. Pian tyttö tunsi itsensä vedettävän pystyyn. Kohta hän tuijottikin vaaleahiuksisen miehen siennanruskeisiin silmiin.

”Oletko kunnossa?” mies kysyi.

”Minä… Joo, olen”, Adrianna sanoi. ”Kiitos avusta.”

”No tuskinpa tuonne lampeen olisi kovinkaan mukava molskahtaa”, mies sanoi ja hymyili sitten. ”Olen Henry Gascoigne.”

”Oletko ranskalainen?” tyttö kysyi.

”Minä? Ehen”, Henry naurahti ja sukaisi hiuksiaan.

”Ai. Anteeksi. Sukunimesi vain kuulosti ranskalaiselta”, Adrianna nolostui hieman. Vasta silloin Emilykin oli näyttänyt huomaavan Adriannan jääneen jälkeen.

”Hei, Ria! Mihin sinä oikein…”, Emily keskeytti lauseensa huomatessaan komean miehen Adriannan edessä. ”Jäit?”

”Anteeksi, Em”, Adrianna pahoitteli. ”Kompastuin ja hän pelasti minut putoamasta lampeen.”

”Tietysti”, Emily huokaisi ja kääntyi miehen puoleen. ”Adrianna on kävelevä katastrofi. Noh, ainakin välillä. Joten tämä on ihan normaalia.”

Adrianna näytti nolostuvan hieman. Hän kutsui kyllä itsekin itseään käveleväksi katastrofiksi, mutta siitäkin huolimatta se kuulosta paljon pahemmalta tullessaan ulos jonkun muun suusta. Hän ei ollut kai vielä oikein tottunut siihen. Mutta hän ei vihastunut, saatikka loukkaantunut siitä ja sitä paitsi, olihan Emily hänen paras ystävänsä.

”Adrianna Drake”, tyttö esitteli itsensä huomatessaan unohtaneensa senkin. ”Mukava tutustua. Vaikkakin ei välttämättä ihan parhaissa merkeissä, mutta…”

”Mitäs pienistä”, Henry sanoi ja heilautti kättään. ”Aika kuitenkin rientää ja minun täytyy ehtiä töihin. Ehkä törmäämme taas uudestaan.”

”Mihin päin olet menossa?” Emily kysyi Adriannan puolesta.

”Poliisitalolle”, Henry sanoi ja nyökkäsi.

”Ai, oletko sinä poliisi?” Adrianna sai päänsä selväksi ja kysyi.

”Poliisikokelas”, mies ilmoitti hiukan ylpeänä.

”Miksen ole kuullut sinusta?” Adrianna kysyi kulmat kurtussa.

”Anteeksi?” Henry kurtisti myös kulmiaan.

”Ai, totta kai”, Adrianna sanoi tajutessaan, että mies tuskin tajusi mistä hän puhui. ”Isäni on poliisipäällikkö.”

”Ihanko totta?” Henry yllättyi positiivisesti. Ties mitä hänen mielessään sitten kävikään. ”Sain vastikään siirron Foyersiin ja olen menossa ilmoittautumaan yksikkööni.”

”Ehkä siis tapaamme vielä montakin kertaa”, Adrianna sanoi hymyillen ystävällisesti.

”Hyvin mahdollisesti”, Henry totesi. ”Mutta toistaiseksi, näkemiin.”

Adrianna nyökkäsi ja katsoi Emilyn kanssa, kun Henry lipui heidän ohitseen ja käveli kohti keskustaa. Adrianna jäi hetkeksi katsomaan miehen selkää, mutta kääntyi lopulta Emilyn puoleen, joka virnisteli. Adrianna kurtisti kulmiaan kysyvästi.

”Jos olisin vapaa, nappaisin hänet saman tien”, Emily vihjaisi ja sai Adriannan naurahtamaan.

”Voi Emily”, hän huokaisi.

”Mitä vikaa hänessä muka oli?” toinen kysyi. ”Pelasti sinut kastumiselta ja kaikkea.”

”Hän oli aivan liian… salaperäinen minun makuuni”, Adrianna sanoi.

”Ja se Harten poikako ei ole?” Emily tiedusteli kohottaen toista kulmaansa.

”Onhan hänkin”, Adrianna myönsi. ”Mutta me olemme ystäviä.”

”Hah”, Emily naurahti. ”Ei millään pahalla, Ria, mutta jos sellainen yläluokan kaunispoika laskee nokkansa taivaista ja alkaa viettää aikaa jonkun normaalin ihmisen kanssa, siinä on pakko olla jotain.”

”Emily…”, Adrianna sanoi vakavoituen.

”En ole koskaan tavannutkaan tätä Jamieta, josta puhut, mutta Harteista olen kuullut. Ja mistä vetoa, heidän poikansa harvemmin ystävystyvät kaltaistemme kanssa”, Emily sanoi.

”Mistä sinä sen muka tietäisit?” Adrianna kysyi. ”Kuten mainitsit, et ole tavannut heitä.”

”Okei”, Emily huokaisi. ”En sano sitten mitään.”

”Ja sitä paitsi, Jamie on mukava ihminen”, Adrianna puolusteli. ”Hän ei ole snobi.”

”Ja taas sinä mainitsit hänet”, Emily virnisti. ”Oletko sinä kenties rakastunut häneen tai jotain, kun asetut noin kovasti hänen puolellensa?”

”Mitä?” Adrianna naurahti. ”Ehen. Emily, sinä voit kuvitella minun puolestani mitä haluat, mutta teen selväksi sen, että me olemme ystäviä.”

Emily näytti kuitenkin vain virnistelevän tyytyväisenä ja hymäili hiljaa. Adriannan huulilta karkasi alistunut huokaus. Vaikka hän kuinka yrittäisi selittää Emilylle, ettei suinkaan ollut rakastunut Jamieen, eipä tämä häntä uskoisi – tai uskoisi ehkä, mutta kiusoittelisi siitä kumminkin. Jamie oli mukava ja varmasti ihan hyvää poikaystäväainesta, mutta Adriannasta tuntui, että pelkkä ystävyyskin riittäisi. Sitä paitsi, ei tyttö ollut koskaan uskonut sitäkään, että hän oli saanut Harten suvun vesasta ystävän. Täytyi myöntää, että hänkin oli kuvitellut Hartet täysin erilaisiksi, mitä he oikeasti olivat. Ja sitä paitsi, koko asetelma olisi todella kliseinen – Jamiehan oli pelastanut hänet jo kahdesti ja vaikutti tehneen sen enemmänkin ystävämielessä. Hetkinen – miksi hän edes tuumi tällaisia. Koko ajatus sai Adriannan naurahtamaan omalle typeryydelleen. Ja sitä paitsi, tyttö itsekin halusi olla mieluummin ystävä, kuin mitään muuta. Hän vilkaisi kelloaan.

”Minun pitäisi palata kotiin”, Adrianna sanoi. ”Illalla on juhlat ja pitäisi kai valmistautua, vaikken toisaalta jaksaisi…”

”Hetkinen, mitkä juhlat ne olivatkaan?” Emily kysyi.

”Herra Harten kuusikymmentävuotisjuhlat”, Adrianna myönsi huokaisten. ”Naamiaiset.”

”Niin tietenkin”, Emily sanoi virnistäen. ”Ja pojat ovat kai myös paikalla?”

”No… niin”, Adrianna myönsi ja toinen tyttö virnisti tyytyväisenä.

”Miksi ajattelit pukeutua?” Emily kysyi.

”Ah, ei miksi minä ajattelin pukeutua, vaan miksi äitini halusi minut pukea”, Adrianna korjasi. ”Evangelinesta tulee kettu ja Winniestä pantteri. Minä taas… Minä olen joutsen.”

”Entä Melody? Kai hänkin tulee?” Emily tiedusteli totisena.

”Melody taisi sanoa pukeutuvansa riikinkukoksi. Mitä ikinä se merkitseekään”, toinen tyttö sanoi kohauttaen olkiaan.

”Ajattelitteko te ottaa teemankin kenties, kun kaikki ovat eläimiä?” Emily naurahti hiukan huvittuneesti.

”Sanotaanko, että se oli äidin idea eikä siitä sen enempää”, Adrianna hymähti ja hymyili sitten. ”Mutta nyt, kiiruhdetaan kotiin.”



Kun Jamie oli saanut päivän työt alta pois, hän lysähti nojatuoliin asettaen pään nojaamaan käteensä – kyynärpää puolestaan nojasi vihreän tuolin käsinojaan. Hänellä ei ollut mikään kiire valmistautua isän syntymäpäiväjuhliin, sillä oli päättänyt olla tavallistakn tylsempi ihminen ja pukeutua ainoastaan smokkiinsa. Hän ei välittänyt esittää muuta kuin itse oli. William teki itsestään leijonan ja Stephen – no, Stephen oli tietenkin supermies. Jamie hymähti ajatuksilleen veljistä pukeutuneina leijonaksi ja supermieheksi. Rouva Harte oli päättänyt pukeutua noidaksi – kiitos herra Harten idean – ja Tony puolestaan päätti leikkiä omilla syntymäpäiväjuhlillaan Albus Dumbledorea.

Jamien hymähtäessä joku astui ovesta sisään. Poika näki huoneessaan pian vanhimman veljensä, Williamin, joka ei kuitenkaan vielä näyttänyt kovinkaan leijonalta. Kaipa tämä pukeutuisi sitten hieman myöhemmin. Jamie antoi veljelleen luvan astua sisään nyökkäämällä yhden ainoan kerran ja loi sitten huulilleen pienoisen hymyn.

”Etkö sinä olekaan valmistautumassa isän juhliin?” Jamie kummasteli ääneen.

”Olen menossa vasta jonkin ajan päästä”, William vastasi. ”Kuulitko, että Draket on kutsuttu myös?”

”Kuulin”, Jamie hymähti. ”Pormestarikin on kutsuttu ja puolet kaupungista.”

”Jamie...”, William istahti Jamien sängylle. ”Itse asiassa minä olen huolissani sinusta.”

”Miksi ihmeessä?” Poika kummasteli.

”Sen Adrianna-tytön vuoksi”, vanhempi mies tunnusti.

”Mitä hänestä?” Jamie kysäisi.

”Vaikutat erilaiselta hänen seurassaan”, William sanoi. ”Oletko varma, ettei hän ole kaltaisemme?”

”Ei. Hän on puhdas”, Jamie totesi.

”En vain ymmärrä... Miksi sitten vietät niin paljon aikaa hänen kanssaan ja asetat sekä itsesi että hänet vaaraan?” Williamin tiedustelu sai Jamien huokaisemaan.

”Hän on järkevä ihminen, Will”, poika sanoi. ”Ja järkevää seuraa.”

”Jamie”, William aloitti paljon määrätietoisemmin. ”Kerro minulle totuus.”

”Totuus mistä?” Jamie alkoi ärtyä. ”Minulla ei ole mitään totuutta kerrottavanani, veli hyvä. Olet aivan kuin isä. Eikö se ole taas minun elämäni...”

”Mikä on suhteesi Adriannaan?” William keskeytti.

”Luulen, että rakastan häntä, hitto soikoon!” Jamie parahti Williamille ärtyneenä tämän kyselyistä. Hän ei enää jaksanut. ”Enkä vain luule, vaan tiedän.”

”Sinä... mitä?” William kysyi hyvin yllättynenä. Hän oli varautunut kaikkeen muuhun, paitsi tähän. ”Mahdotonta! Ihmissuden luonto vetää puoleensa toista ihmissutta, ei ihmistä. Ihmissusi ei kykene rakastamaan ihmistä, etkö muista?”

”Muistan, muistan oikein hyvin, vaan silti minä rakastuin häneen”, Jamie huokaisi alistuneena.

”Mistä lähtien... Tai siis... Milloin tiesit siitä?” vanhempi veli kysyi varoen.

”Siitä hetkestä lähtien, kun kannoin hänet tajuttomana metsästä kotiin”, Jamie myönsi. ”Siitä hetkestä lähtien minä... tiedät kyllä.”

”Uskomatonta”, William huokaisi – hämmennyksestä vai järkytyksestä, sitä hän ei tainnut itsekään tietää. ”Mutta kuinka se voi olla mahdollista, ellei hän ole ihmissusi?”

”En tiedä”, Jamie sanoi painaen päänsä alaspäin. ”Mutta sen tiedän, että siitä yhdestä hetkestä lähtien tunsin oloni hämmentyneemmäksi kuin koskaan – ja sinä tiedät etten pidä siitä, että minut hämmennetään – ja yritin hankkiutua hänen ystäväkseen, jotta saisin itsellenikin uskoteltua, että hän oli vain ystävä. Ei mitään muuta. Mutta epäonnistuin. En voi kieltää sitä enää.”

”Mitä aiot tehdä?” William kysyi. ”Tiedät, ettei isä ole kovin kiehtoutunut ajatuksesta, että olet mennyt rakastumaan ihmiseen. Niin muuten – entä hän? Adrianna siis?”

”Mitä hänestä?” Jamie kysyi.

”Tunteeko hän samoin?” vanhempi uteli.

”Mistä minä sen tiedän”, nuorempi parahti ja kohautti olkiaan. ”Tuskin. Hän pitää minua varmaan vain ystävänään.”

”Ja ovathan monet tytöt roikkuneet perässäsi”, William sanoi. ”Miksi hän?”

”Jos tietäisin vastauksen, olisin rikas”, Jamie sanoi. ”Minä vain.. rakastuin.”

”Niin se menee, tietenkin”, William sanoi ja huokaisi sitten. Hetken hiljaisuuden jälkeen hän uskalsi jatkaa. ”Minä en kerro isälle. Tee asialle jotain: sen puolesta tai vastaan. Mutta kehotan siirtymään pois välimaastosta. Annan sinulle tukeni, päätit sitten yrittää unohtaa hänet tai tehdä jotain muuta. Vaikka olen silti yllättynyt, että ihmissusisydämesi valitsi ihmisen.”

”Kiitos, Will”, Jamie kiitti nöyrästi.

William nousi ylös ja hoipparoi kohti ovea. Hän ehti avata sen raolleen, ennen kuin kääntyi katsomaan veljeään. ”Sinä olet varmasti tämän perheen älykkäin poika, Jamie. Mutta joskus älykkyyskään yksin ei riitä. Minun varmaan pitäisi tästä mennä. Valmistautumaan – tiedäthän.”

William hymyili Jamielle ja poika hymyili kiitollisena takaisin. Vanhempi veljistä poistui huoneesta sulkien oven perässään. Jamie huokaisi syvään ja mietti. Pitäisikö hänen tosiaan tehdä jotakin? Oliko hän kenties näytellyt ystävää tarpeeksi pitkään tajutakseen, että se ei vienyt häntä toivomaansa suuntaan – vaan täysin vastapäiseen? Yksi pikainen katse alas ja Jamie tiesi, mitä hänen piti tänä iltana tehdä.



Adrianna oli vetänyt lumenvalkoisen mekon yllensä Melodyn avustamana. Tämä oli auttanut sulkemaan vetoketjun. Puvun hieman korsettimainen yläosa oli koristeltu hopeakirjailuin ja lantiolta alaspäin valui puhdas, vitivalkoista silkkiä oleva hameosa. Adrianna pelkäsi kankaan olevan niin kevyttä, että tuulenpuuska veisi sen mukanaan ja hän tekisi marilynmonroet. Tyttö katsoi itseään kokovartalopeilistä ja kääntyili ympäriinsä. Valkoiset korkokengät odottivat häntä vielä oven vieressä. Adrianna huokaisi syvään Melodyn seistessä hänen takanaan.

”Näytät kauniilta”, sisarista vanhin kehui.

”Näytän… alastomalta”, Adrianna hymähti itsekseen. ”Olen liian tottunut väreihin. En valkoiseen.”

”Se pukee sinua”, Melody myönsi hymyillen.

”Niinköhän”, nuorempi tuhahti.

”Jos minä menisin valmistautumaan nyt?” Melody kysyi.

”Mene vain. Sinulla menee kuitenkin aikaa siihen”, Adrianna vastasi.

Melody käveli pian nuoremman sisarensa huoneen ovelle ja naksautti sen kiinni perässään. Adrianna tuijotti itseään yhä peilistä käännelleen vartaloaan ja onnistui vääntämään itsensä mitä omituisimpiin asentoihinkin. Hän huokaisi syvään ja hiukan alistuneena, ennen kuin istahti tuolille peilipöytänsä eteen. Varovasti hän alkoi aukaista palmikoituja hiuksiaan ja hetken kuluttua ne laskeutuivat lainehtivaksi hunnuksi hänen paljaille olkapäilleen. Muutamalla pehmeän harjan sipaisulla ne tuuheutuivat hiukan ja pehmenivät. Tyttö vilkaisi vielä peiliin, josta häntä tuijotti takaisin joutsen – joutsen ilman naamiota.

Yhdellä sulavalla liikkeellä nuori nainen nousi ylös tuolista ja käveli ikkunansa viereen. Hän asetti kätensä ikkunalaudalle ja tuijotti ulkona valtoimenaan tuikkivaa sinistä taivasta tähtineen. Kello näytti vasta kuutta ja juhliin oli vielä tunti – vaan silti hän oli jo valmis. No, ehkei näistä tulisi niitä tavallisia katastrofijuhlia ainakaan hänen osaltaan, sillä Jamie oli paikalla ja hän voisi keskustella tämän kanssa. Pelkkä ajatus sai juhlat tuntumaan paljon mukavammilta. Tyttö hymähti itsekseen ja nosti vartalonsa pystyyn. Yksi pieni vilkaisu peiliin sai hänet naurahtamaan ja hymyilemään hieman.

”No niin Ria, on aika mennä”, hän sanoi itselleen.



Tasan kello seitsemän alkoivat ihmiset tulvia sisälle erilaisissa naamiaisasuissa – jotkut olivat pukeutuneet näyttävästi ja toiset taasen hieman hillitymmin. Adrianna seisoi valkoinen naamio kasvoillaan ulkona perheensä kanssa. Kun viimein tuli heidän vuoronsa ilmoittautua sisään, Adrianna lipui sisään elegantisti, vaikka olikin kompastua hameenhelmaansa. Hän antoi päällystakkinsa palvelijalle – sellaisiin Adrianna ei ollut tottunut ja tuskin koskaan tulisi tottumaankaan. Sen jälkeen hän ja hänen vanhempansa lähtivät omille teilleen. Melody keskusteli aviomiehensä kanssa ja jaksoi nalkuttaa miehelle tämän Tarzan-asusta. Adrianna hymähti kuullessaan, kuinka hänen sisarensa moitti Calebia. Winnie ja Evangeline olivat tunnetusti hieman villeinä lapsina juosseet jo omille teilleen aikoja sitten, eikä Adrianna olisi ihmetellyt lainkaan, jos olisi löytänyt nämä kaksi flirttailemasta komeille pojille.

Adrianna kuitenkin etsi jotakin täysin muuta. Hänen katseensa kiersi huoneessa etsien hyvin tutunnäköistä poikaa tummine, sekaisine hiuksineen ja sinisine silmineen. Vaan missään hän ei tuota poikaa nähnyt ja joutui huokaisemaan hiukan alistuneesti. Kai hänen pitäisi kestää näiden ihmisten seuraa jonkin aikaa.

”Suoko neiti yhden tanssin?” Adrianna kuuli takaansa ja kääntyi ympäri.

Pettymyksen valtaamilla kasvoilla näkyi tylsistyneisyys. Vaikk hänen edessään seisoi suhteellisen komea nuorukainen, ei tämä ollut se, ketä hän juhlista etsi. Musiikki soi ja hänen edessään seisova uusnatsin varusteisiin pukeutunut nuori mies hymyili valloittavasti – tosin ei tarpeeksi valloittavasti saadakseen Adriannan viihtymään juhlissa. Hän kuitenkin pakotti pienen hymyn kasvoilleen ja nyökkäsi. Valssin alkaessa Adrianna sulautui musiikin rytmiin antaen miehen kuitenkin viedä.

”Olen muuten Mike Chambers”, poika sanoi pilke silmäkulmassaan. ”Ja saankohan udella sinun nimeäsi, kaunis neito?”

”Adrianna...”, tyttö vastasi hiukan vastahakoisesti.

”Kaunis nimi ja kaunis tyttö. Ehdottaisin, että siirtyisimme jonnekin kahdestaan”, Mike kohautti kulmaansa virnistäen ja Adrianna tunsi selällään olleen käden liukuvan kohti hänen takapuoltaan.

”Kiitos, mutta ei kiitos”, tyttö sanoi vetäytyen hiukan kauemmaksi, vaan Mike ei päästänyt häntä.

”Saako keskeyttää?” Adriannan tuntema ääni sanoi ja Mike näytti happamalta, mutta luovutti paikkansa.

Jamie tarttui Adriannasta kiinni ja lähti viemään tätä valssiin musiikin soidessa. Adriannan kasvoillekin nousi pieni hymy, vaikka hän olikin yhä hämmentynyt äskeisestä. Jamie näytti iloiselta, mutta vakavalta – jotenkin niin... erilaiselta. Adrianna ei kuitenkaan jaksanut välittää siitä kovin kauaa, vaan antoi Jamien tanssittaa häntä kappaleen loppuun asti. Kun se oli loppunut – mikä tapahtui ennemmin kuin Adrianna tosissaan oli toivonut – Jamie veti hänet kädestä pitäen hieman syrjempään.

”Kiitos, Jamie”, tyttö sanoi hymyillen. ”Se mies oli inhottava.”

”Mike Chambers. Seurapiiripyrkyri”, Jamie hymähti. ”Miksiköhän isä kutsui hänetkin?”

”Mukava nähdä sinua”, Adrianna sanoi. ”Pitkästä aikaa.”

”Sinua myös, Ria”, Jamie myönsi ja hänen huulilleen kareili viaton hymy. Pian se hälveni aivan hiukkasen, kun poika muisti, mitä hänen pitäisi tehdä. Ja hän haluaisi hoitaa sen mieluummin pois alta pian. ”Kuule. Haluatko nähdä huoneeni?”

”Mikäs siinä”, Adrianna hymähti hyväntuulisesti ja sillä samalla sekunnilla Jamie tarrasi hänen kädestään jälleen kiinni vetäen tytön mukanaan yläkertaan, vaikka antoikin tämän nousta raput omaan tahtiinsa.

Jamie tiesi hyvin, että jossain vaiheessa Adrianna alkaisi epäilemään häntä, mutta saattoi vain toivoa, ettei tyttö luullut tämän vievän häntä huoneeseensa vain koska halusi hänestä jotain – tai no, siltä se helposti saattoi näyttää, mutta olipahan tyttö ainakin suostunut varsin tietämättömänä. Ja tuskin Adrianna edes oli sellainen ihminen, joka uskoi hänen olevan sellainen – sitä paitsi, se oli enemmän Stephenin hommia, joka parhaillaan rahtasi Fantastic Fourin Näkymättömäksi naiseksi pukeutunutta heitukkaansa. Adrianna oli erilainen. Adrianna oli todellinen.

Poika avasi hitaasti huoneensa oven ja päästi tytön astumaan ensiksi sisään. Adrianna henkäisi – ihastuksesta vai kauhistuksesta, sitä Jamie ei saanut koskaan tietää. Hän otti naamion pois kasvoiltaan. Tämä näytti tutkivan koko näkyä ensin silmillään, ennen kuin uskaltautui kävelemään mitään lähemmäksi. Lopulta Adrianna pääsi kuitenkin työn touhuun ja koskettelikin esineitä – eikä Jamie kieltänyt mitään. Hänen puolestaan tyttö saisi katsoa tai koskea mihin halusi, sillä Jamiella oli vain yksi salaisuus, jonka hän ei suonut paljastua: ihmissusius.

Jamie pyöri ympyrää hermostuneesti Adriannan silmäillessä hänen huonettaan kiinnostuneena. Poika puri alahuultaan mietiskellen. Adrianna kääntyi kohta Jamieta kohti ja poika katsoi tätä. Hänen pitäisi kertoa se tänään – nyt. Hän ei kyennyt enää kieltämään sitä itseltäänkään. Sitä paitsi, olihan Jamie päättänyt kertomisesta jo päivällä, joten mikä esti häntä nyt? Se, että Adrianna oli hänen kanssaan samassa huoneessa?

”Adrianna”, Jamie sanoi huokaisten.

”Mitä nyt?” tyttö kysyi. ”Onko jokin vinossa?”

”Istu alas, pyydän”, poika pyysi ja Adrianna kurtisti kulmiaan. ”Minun pitää kertoa jotain.”

Kertoa jotain? Adrianna alkoi hermostua hiukan tuosta sanavalinnasta. Kenties Jamie ei enää halunnutkaan olla hänen ystävänsä, vaan oli saanut tarpeekseen? Kenties hän kertoi muuttavansa perheensä kanssa johonkin kauas. Silti tyttö yritti pysyä ilmeeltään niin tyynenä kuin vain kykeni. Ei hän oikeastaan voinut tehdä muuta, kuin odottaa, että poika kertoisi, mikä hänen mieltään painoi. Ja kaipa Jamie tekisi sen niin pian kun vain saisi kasattua kirjaimet sanoiksi.

”Minun on pitänyt kertoa sinulle... Tai ei, ei pitänyt, vaan haluan kertoa sinulle”, Jamie aloitti takellellen. ”En löytänyt oikeita sanoja tähän, mutta... Viime aikoina minä en ole tuntenut oloani kovinkaan... itsekseni. En kykene olemaan se sama ihminen sinun läheisyydessäsi, joka olen muiden seassa. Sinä kiehdot minua, Adrianna. Et ole niin kuin kaikki muut. Viime aikoina minua on vain vaivannut eräs asia – ja sen salassa pitäminen. Niin ollen minun täytyy kertoa sinulle, kuinka paljon ihailen, arvostan ja rakastan sinua ja haluaisin sinut tyttöystäväkseni.”

Adrianna häkeltyi, eikä tiennyt lainkaan mitä sanoa. Mitä tahansa olisi Jamien suusta voinut uskoa tulevan, mutta – tällainen tunnustus? Eihän se voinut olla tottakaan. Sitä paitsi, Jamie kuulosti aivan herra Darcylta, joka puolestaan olisi tehnyt Adriannasta Elizabeth Bennetin. Hassua sinällään ja tyttö olisi halunnut naurahtaa, muttei kyennyt kielen liimautuessa hänen kitalakeensa. Jamie – rakasti häntä? Tämän täytyi olla jokin vitsi. Hän oli täysi katastrofi, luonnonoikku – epäonnen suosikki. Miten Jamie oli muka voinut rakastua häneen. Silti, jokin siinä tunnustuksessa lämmitti Adriannaa ja tämä nosti harhailevan katseensa Jamieen.

”Tässäkö kohtaa minun pitäisi sanoa, että olet viimeinen mies, jonka kanssa voisin ikinä kuvitella seurustelevani?” hän kysäisi hiukan ironisesti tajuamatta kuinka tyhmältä se kuulosti.

”Jos todella tarkoitat sitä”, Jamie sanoi hiukan masentuneena. ”Mutta haluan tehdä selväksi, että ymmärrän sinua, miten ikinä vastaatkaan. Minä en pyydä sinua vaimokseni, enkä mitään, pyydän sinua vain toimimaan niin kuin itse parhaaksi näet. Luoja soikoon sinä näytät kauniilta – en tainnutkaan vielä sanoa sitä? Tällä hetkellä minä haluaisin niin kovasti...”

”Haluaisit... mitä?” Adrianna kysyi Jamien äänen kadotessa hiljaisuuteen ja nousi seisomaan.

”Äh, ei mitään. Se on aivan tyhmää”, poika hymähti itsekseen.

”Kerro minulle”, Adrianna lähes vaati. Jamie oli mukava ja joskus ehkä vähän hankalakin, mutta Adrianna piti siitä silti. Mutta eikös hän juuri päivällä ollut ajatellut sitä vain ystävyytenä? Pian hän muisti Emilyn väitteet ja hänen oli pakko myöntää itselleen tämän olleen oikeassa – Jamien ja hänen ystävyytensä takana eivät olleet pelkät ystävällismieliset tunteet. Mutta ansaitsiko hän Jamieta? Tämä oli ollut hänelle turhankin kiltti ja mukava, vaikka varmasti tiesi, että hänen imagonsa kärsisi pojan kaveeratessa poliisipäällikön tyttären kanssa.

”Haluaisin... Tahtoisin...”, Jamie takelteli. ”Suudella sinua. Äh, minähän sanoin, että se on typerää.”

”Suudella... minua?” Adrianna kysyi yllättyneenä ja hiukan ymmällään.

”Äh, unohda koko...”, Jamie aloitti.

”Mikset tee niin?” Adrianna kysyi kurtistaen kulmiaan.

”Juttu, koska se on...”, Jamie jatkoi, mutta hämmentyi sitten. ”Sinä... Tarkoitatko sinä siis, että minä...”

Jamie ei tuntunut osaavan puhua sanoilla, vaan ne tarttuivat hänen kurkkuunsa. Niinpä Jamie päätti toimia Adriannan rohkaisemana. Hän astui nopeasti heitä erottavan askeleen umpeen ja painoi huulensa vasten Adriannan pehmeitä huulia, jotka maistuivat persikalle. Ne maistuivat makealle. Poika nosti toisen kätensä tytön selän taakse kietoen tämän tiukemmin vasten itseään ja tunsi tytön kädet rinnallaan. Jokin Jamien sisällä hypähti volttia, kun Adrianna ei torjunut häntä täysin, vaikka seisoikin jähmettyneenä paikoillaan.

”Olen pahoillani, se oli...”, Jamie nolostui hieman. ”En yleensä käyttäydy näin.”

”Voi ei, ole kiltti ja jatka niin”, Adrianna sanoi. ”Minä pidän sinusta sellaisena kuin olet ollut.”

”Ihanko totta?” Jamie kurtisti kulmiaan.

”Minulla olisi yksi pyyntö”, tyttö sanoi vieläkin hiukan häkeltyneenä.

”Mikä?” Jamie kysäisi peläten, että Adrianna sanoisi jotain sydäntämurskaavaa.

”Tee se uudestaan”, Adrianna pyysi.

Jamien kasvoille levisi virnistys, jonka salaperäisyyden syyn hän tiesi ainoana maailmassa.

tiistai, 29. tammikuu 2008

SVAA: Luku 4 - Onnettomuus

Adriannan elämä ei suinkaan helpottunut hyväntekeväisyysjuhlien epäonnisten tapahtumien jälkeen. Viikko niiden jälkeen hän istui omassa sängyssään kuumeessa ja flunssaisena. Koko koti oli yksin hänen käytössään muun perheen lähdettyä hiukan vastahakoisesti lomamatkalleen. Richard Drake oli erittäin pitkän suostuttelun jälkeen antanut periksi, kun Adrianna oli vakuutellut tälle, että hänellä oli vain flunssa ja hän pärjäisi yksin kotona kyllä sen aikaa kun he olisivat poissa. Kolme päivää sitten hän saattoi perheensä lentokentälle ja heilutti vielä portilla, ennen kuin lähti ajamaan takaisin kotiin päin.

Neljännen päivän iltapäivänä Adrianna tunsi olonsa erittäin tympääntyneeksi. Hän inhosi sitä, ettei voinut mennä ulos tai ettei voinut tehdä melkein mitään. Noustuaan sängystä puoli kahden aikaan, hän pukeutui pikaisesti ja laskeutui raput alakertaan. Vaaleanpunaiset tohvelit koristivat hänen jalkojaan, sillä joskus – ja hyvin useinkin itse asiassa – heidän talonsa lattia oli kylmä. Hän lysähti olohuoneen sohvalle painettuaan television päälle. Hän alkoi surffata kanavalta toiselle toivoen löytävänsä edes jotakin järkevää katsottavaa.

Kohta Adrianna saikin huomata hyvän syyn siihen, miksi hänen perheensä olisi saanut jäädä kotiin. Mistään ei kuulunut äänen pihaustakaan ja kotona oli rauhallista – paljon rauhallisempaa ja hiljaisempaa, mihin tyttö oli tottunut. Winnie ja Evangeline yleensä nahistelivat aina jostakin ja äidin piti paimentaa heitä. Adrianna melkeinpä kaipasi sitä kaikkea meteliä ja hässäkkää. Hän naurahti ontosti ääneen. Heidän perheessään ei kyllä koskaan ollut pitkäveteistä – mikäli siis perhe oli paikalla. Mutta toisaalta Adrianna oli iloinen sen puolesta, että nämä pääsivät viettämään kesälomansa hänen sairastumisestaan huolimatta.

Adrianna pysäytti surffailunsa BBC:n kanavalle, josta tuli uusintana kanavan tuottama kuusiosainen minisarja Ylpeys ja ennakkoluulo. Hän oli nähnyt sarjan moneen otteeseen, mutta päätti katsoa sitä, kun ei muilta kanavilta mitään järkevämpää tullut. Hän ehti juuri ja juuri ottaa jalkansa pois tohveleista ja nostaa ne ylös, kunnes häntä häirittiin. Ovikello särisi ikävästi juuri sillä hetkellä, kun Adrianna oli päässyt asettumaan aloilleen. Mutta eipä tyttö muuta voinut kuin huokaista ärsyyntyneesti ja pujottaa tohvelit uudestaan jalkoihinsa. Hitaasti, mutta varmasti hän marssi ulko-ovelle ja avasi sen.

Sillä hetkellä Adrianna koki jonkin sortin yllätyksen nähdessään Jamien seisovan edessään. Hän oli ajatellut, että oven takana olisi ollut naapuri tai joku kauppias, mutta Jamieta hän ei osannut odottaa näkevänsä. Poika ei juurikaan vaikuttanut sellaiselta, joka tulisi vierailemaan toisten koteihin – paitsi kutsusta tietenkin. Hetkisen aikaa tyttö vain tuijotti häntä osaamatta edes tervehtiä. Adrianna pudisteli päätään herätäkseen takaisin siihen hetkeen pojan virnuillessa hänen edessään.

”Jamie”, Adrianna totesi. ”Mitä sinä teet täällä? Onko jotain tapahtunut?”

”Voi ei, ei lainkaan”, poika vastasi hymyillen. ”Kuulin vain, että olit sairastunut ja yksin kotona, joten ajattelin poiketa käymään.”

”Miten asiaan liittyy mitenkään se, että olen yksin kotona?” Adrianna kysyi kohottaen kulmiaan kysyvästi.

”Se, että sinä tarvitset seuraa”, Jamie virnisti ja Adrianna naurahti.

”Vallan mainiostihan minä olen edelliset kolme päivää pärjännyt yksikseni”, tyttö totesi, vaikka Jamien ele sai hänet hymyilemään hiukan. Hän naurahti ja astui pois oviaukosta. ”Tule sisään.”

Jamie hymyili ja astui sisään Adriannan sulkiessa oven hänen perässään. Poika silmäili poliisipäällikön kotia ja totesi itselleen, että se vaikutti melko kotoisalta. Ei lainkaan sellaiselta, mitä hän oli kuvitellut. Jamie oli kuvitellut sen seinillä riippuvan kehystettyjä lehtijuttuja ja valokuvia itse poliisipäälliköstä poseeraamassa isojen kihojen kanssa. Poika hymähti hiljaa. Ilmeisesti hänen ennakkoluulonsa oli pettänyt hänet. Seiniltä nimittäin roikkui kunniakirjojen ja lehtileikkeiden sijasta maalauksia ja tauluja, sekä valokuvia perheen lapsista. Jamie pysähtyi vilkaisemaan muutamaa kuvaa ja virnisti erottaessaan yhdestä Adriannan.

Adrianna seurasi Jamien selän takana kun tämä asteli olohuoneeseen. Poika pysähtyi sohvan taakse ja kuljetti sormensa tummien hiustensa lävitse, ennen kuin laski kätensä alas. Adrianna siirtyi hänen ohitseen ja lysähti uudestaan sohvalle. Jamie kurtisti kulmiaan tämän takana, mutta jäi seisomaan siihen. Vasta sen jälkeen hän huomasi, että tyttö todellakin katsoi televisiota ja virnisti ilkikurisesti.

”Voi ei, kaikki toivo on siis mennyt”, poika sanoi kiusaten.

”Häh?” Adrianna kysyi kääntyen tätä kohti.

”Colin Firth”, Jamie sanoi osoittaen televisiota.

”Mmm”, Adrianna alkoi haaveilla piruuttaan. ”Komein mies mitä maa päällään kantaa. Nuo silmät ja hiukset ja…”

”Hei, minäkin olen paikalla!” Jamie huudahti.

”Äh, mitä sinusta, kun on Colin Firth”, Adrianna sanoi piruillen.

”Vai niin”, Jamie murahti ja siristi silmiään. Siinä samassa hänen kätensä eksyivät hänen taskuunsa. ”Siinä tapauksessa en taida antaakaan sinulle tätä.”

Adrianna kääntyi ympäri ja näki Jamien pitävän kädessään suklaalevyä. Miten hän ei ollut huomannut sitä aiemmin? No sama se, mutta Adrianna katsahti Jamieen purren kieltään. Suklaata! Että Jamie saattoi ollakin ilkikurinen. Adrianna päätti lopulta katsoa Jamieen suloisimmalla koiranpentuilmeellään ja yritti saada tämän pehmenemään. Jamie kuitenkin näytti vain tuijottavan häntä, mutta Adriannan iloksi hän huokaisi.

”Älä katso minua noin”, Jamie pyysi.

”Saanko suklaalevyn, jos lopetan?” Adrianna kysyi räpsyttäen silmiään.

”Saat”, Jamie huokaisi ja ojensi suklaalevyn Adriannalle.

”Kiva”, tyttö sanoi napatessaan sen Jamien kädessä ja kääntyessään takaisin katsomaan televisiota.

Jamie pyöräytti silmiään ja naurahti. Hän siirtyi Adriannan viereen sohvalle. Adrianna katkaisi suklaalevystä palan ja söi sen antaumuksella ja nautiskellen. Jamie hymähti hiljaa ja vain katseli, kun tyttö silmäili televisiosta tulevaa sarjaa ja napsi samalla pieniä suklaanpalasia suuhunsa. Jamie ei kääntänyt katsettaan silloinkaan, kun tytön silmät kääntyivät katsomaan häntä kohti ja tämä naurahti.

”Tekeekö mielesi suklaata?” Adrianna kysyi tarjoten levyä Jamielle.

”Kiitos vain, mutta tarvitset sitä enemmän kuin minä”, poika torjui tarjouksen Adriannan vetäistessä levynsä takaisin. ”Kai sinä olet syönyt hyvin että tervehdyt? Ja saanut C-vitamiinia?”

”Voi hitto”, Adrianna tokaisi. ”Minun piti juuri mennä tekemään ruokaa. Odota hetki.”

Adrianna nousi sohvalta ja taiteili tiensä keittiöön. Hän kaivoi esille kattilan ja sen jälkeen avasi jääkaapin oven. Vasta siinä vaiheessa Adrianna huomasi, että jääkaapin sisältö näytti hyvin tyhjältä. Hän huokaisi ja paiskasi oven kiinni. Tämän jälkeen hän tarkisti vielä keittiön kaapit huomaten, että kukaan ei ollut ehtinyt käydä kaupassa ennen lähtöä ja heillä oli ainoastaan leipää, mutta ei mitään, josta voisi tehdä lämmintä ruokaa.

”Paitsi että ei ole mitään syötävää”, Adrianna manasi.

”Siinä tapauksessa minä käyn kaupassa ja kokkaan sinulle jotakin”, Jamie virnisteli keittiön oven suunnalta.

”Kiitos Jamie, mutta se olisi jo aivan liikaa”, Adrianna yritti kieltää.

”Ja pyh, ei siitä ole minkään näköistä vaivaa”, Jamie sanoi hymyillen. ”Oletko allerginen jollekin?”

”En ainakaan tietääkseni”, tyttö tokaisi.

”Hyvä”, Jamie sanoi ja teki lähtöä. ”Sillä saat tänään gourmet-ruokaa á la Jamie.”

Adrianna naurahti, eikä enää kyennyt sanomaan vastaan, sillä poika oli liukas liikkeissään ja livahti jo ulos. Adrianna näki ainoastaan, kun Mersu lähti matkaan kohti kauppaa tai ravintolaa tai mistä ikinä Jamie hankkisi ainekset. Adrianna sulki pojan auki jättämän oven, muttei laittanut sitä lukkoon. Hän hymähti hiljaa ja palasi television ääreen. Olihan hän tietenkin otettu, että Jamie teki kaikkea hänen hyväkseen, mutta ei Adrianna nyt sentään kuolemansairas ollut.

Jonkin aikaa televisiota tuijotettuaan hänelle tuli kuuma. Adrianna huomasi kuuman ja kylmän aaltojen käyvän hänen lävitseen erittäin lyhyin väliajoin ja kurkkuakin alkoi kuivata. Niinpä tyttö nousi ylös hiukan haparoiden ja ihmetteli itsekin, kuinka häntä huimasi niin paljon. Kuume oli saattanut nousta, mutta ei hän silti uskonut, että se aiheuttaisi niin tiuhaa kylmän ja kuuman vaihtelua. Hän kuitenkin tunsi olonsa heikommaksi kuin vähän aika sitten ja joutui ottamaan tukea seinistä kulkiessaan kohti keittiötä.

Kun hän vihdoin pääsi etsimäänsä huoneeseen, hän horjahti vasten pöytää. Mutta periksiantamaton kun oli, Adrianna käveli lasikaapille asti ja otti korkean, violetin lasin käteensä. Sen jälkeen tyttö avasi hanan ja laski lasiinsa kylmää vettä. Kun lasi oli täynnä ja Adrianna nosti lasin huulilleen, se luisui hänen kädestään alas ja särkyi, jättäen lattialle jälkeensä pari isoa sirpaletta ja useita pieniä. Tyttö päivitteli ja otti askeleen hakeakseen harjan, mutta sitä ennen tunsi päässään pyörivän kuin hyrrä. Pienen hetken kuluttua hän näki maailmansa mustenevan.



Jamie nosti ostoskassit autonsa toiselta etupenkiltä ja läimäytti oven kiinni jalallaan. Poika oli onnistunut suoriutumaan matkastaan puolessa tunnissa. Hän käveli rauhallisesti kohti Adriannan kodin ulko-ovea ja laski toisen kasseista maahan avatakseen sen. Seuraavan kerran hän laski kassit eteiseen ja varmisti, että kaikki tarpeellinen oli siellä. Sen jälkeen poika hymähti.

”Täällä ollaan!” hän huudahti, muttei saanut vastausta.

Jamie kurtisti kulmiaan kävellessään kohti olohuonetta – ilman kauppakasseja. Adriannaa ei vain näkynyt siellä. Hän hymähti ja päätti etsiä tytön käsiinsä jostakin – tai no, jos tämä oli vessassa, niin ehkäpä poika ei viitsisi tunkeutua sinne. Hän hymyili itsekseen kavutessaan ylös tarkastamaan kaikki huoneet – mutta Adrianna ei ollut missään niistä. Vasta sitten hän kurtisti kulmiaan ja alkoi hiukan huolestua.

”Adrianna?” Jamie kysäisi suunnaten askeleensa kohti keittiötä. Se, mikä häntä siellä odotti, sai hänen silmänsä laajenemaan kauhusta ja huolesta. ”Adrianna!”

Tyttö makasi keittiön lattialla iso verilammikko allaan. Jamie juoksi tämän luokse nopeasti ja polvistui tämän viereen. Hän nosti tytön käden omaansa koittaen tämän ranteesta pulssia. Se löytyi yhä, mutta verta oli paljon. Adrianna sen sijaan makasi autuaan tajuttomana, eikä onneksi tiennyt tästä vielä mitään – eikä luultavasti tietäisikään, jollei mitään tehtäisi. Jamie ei hädissään edes tajunnut soittaa ambulanssia, vaan nosti tytön syliinsä, jolloin tämän kylkeen takertunut pitkä lasinsiru putosi lattialle. Jamie ei jäänyt enää odottamaan sen särkymistä, vaan nappasi sohvan käsinojalta pyyhkeen mukaansa ja juoksi omaan autoonsa. Hän asetteli Adriannan kyljelleen takapenkille, sitoen haavan nopeasti, jotta verta ei vuotaisi enää kovin paljoa. Käynnistäessään auton hän ajatteli vain yhtä asiaa: sairaalaan keinolla millä hyvänsä. Poika painoi kaasun pohjaan ja suunnisti kohti Foyersin sairaalaa.

”Koeta kestää, Adrianna”, hän sanoi takapenkillä makaavalle tajuttomalle tytölle.



Adrianna oli päässyt hoitoon heti, kun he olivat astuneet ovesta sisään, eivätkä lääkärit olleet aikailleet turhaan. Jamie oli kuitenkin joutunut jäämään odottamaan käytävään ja istui nyt sinisellä, pehmustetulla tuolilla pää painettuna alaspäin. Entä, jos Adrianna ei selviäisi? Lääkärit olivat sanoneet heti ensi hädässä, että tytöllä oli huomattava verenhukka. Jamie ei voinut kuin odottaa. Kun viimein yksi valkotakeista saapui hänen luokseen, hän nosti päänsä ja katsoi lääkäriä toiveikkaana.

”Herra Harte?” tämä kysyi.

”Niin?” Jamie kysyi huolestuneena.

”Neiti Draken tila on vakaa annettuamme hänelle verta, mutta…”, lääkäri sanoi.

”Mutta mitä?” Jamie kysyi tuntiessaan sydämensä laukkaavan kuin villihevonen.

”Mutta meillä ei ole enää säilössä hänen veriryhmänsä verta, eikä sitä saatu annettua tarpeeksi. Siirto toisesta sairaalasta kestää pari kolme tuntia”, lääkäri selitti.

”Miten voi olla, että teillä ei ole tarpeeksi verta?” Jamie kysyi.

”O- veriryhmä on hyvin harvinainen ja luovuttajat vielä harvinaisempia”, valkotakkinen mies selitti.

”O-?” Jamie kysyi. ”Minä olen O-. Minä luovutan verta hänelle.”

”Hyvä herra, älkää tehkö hätiköityjä päätöksiä”, lääkäri sanoi.

”Se on minun päätökseni. Minä luovutan vertani hänelle. Sanokaa vain mitä minun tulee tehdä”, Jamie vaati.

”Onko teillä perinnöllisiä sairauksia?” lääkäri kysyi.

”Ei”, poika vastasi äkkiä muistamatta lainkaan ihmissusigeenejään.

”Heikko sydän?” tohtori kysyi sitten.

”Ei”, Jamie vastasi jälleen.

”Syöttekö säännöllisesti joitakin lääkkeitä?” mies kysyi vielä kertaalleen.

”En”, poika vastasi taas.

”Siinä tapauksessa sovitte luovuttajaksi”, lääkäri sanoi. ”Koska tämä veri täytyy saada mahdollisimman nopeasti neiti Drakelle, ohjaan teidät toimenpidehuoneeseen, jonne hoitaja tulee aivan pian ja saatte täyttää paperit.”

Jamie nyökkäsi ja lähti seuraamaan miestä. Tämä ohjasi hänet tosiaankin toimenpidehuoneeseen ja käski pojan odottaa hetken. Hän istahti sängylle ja odotti. Ja sen hetken kuluttua sisään astui kuin astuikin hoitaja. Jamie olisi pitänyt nopeammasta toiminnasta, vaikka tämäkin oli jo nopeaa. Mutta kyseessä oli Adrianna, eikä Jamie tahtonut aikailla. Hän tunsi ainoastaan pienen nipistyksen kyynärkuopassaan, kun neula tunkeutui ihon läpi. Pian hän näki verensä virtaavan tyhjään pussiin ja jonkin ajan kuluttua se oli täynnä. Mutta hänestä otettiin vielä toinenkin pussillinen, varon vuoksi – sitä paitsi, se ei haitannut Jamieta niin kauan kun vain Adrianna tulisi kuntoon.

”Juokaa tämä”, hoitaja sanoi ojentaen Jamielle sokeripitoista juotavaa. ”Ja pysykää hetki aloillanne, jottei teitä ala huimata.”

”Ei”, Jamie sanoi ja kulautti juoman alas kurkustaan. Sitten hän hyppäsi jaloilleen. ”Minä tahdon nähdä Adriannan.”

”Mutta herra…”, hoitaja anoi.

Jamie kuitenkin marssi ulos toimenpidehuoneesta ja kulki käytäviä pitkin sen huoneen eteen, jossa Adriannaa hoidettiin. Hän ei voinut kuin vain toivoa, että hänen verensä auttaisi tyttöä. Sen oli autettava Adriannaa. Mutta vieläkään Jamie ei voinut kuin odottaa, että Adrianna vietäisiin pois toimenpidehuoneesta ja että tyttö heräisi.



Vasta tunnin kuluttua verensiirrosta Adrianna otettiin osastolle sisään. Hän ei ollut vieläkään herännyt, mutta se saattoi johtua siitä, että lääkärit olivat antaneet tytölle pienen määrän nukutusainetta varmistaakseen, ettei tämä heräisi kesken verensiirron ja haavanpaikkauksen. Heti kun vain oli ollut mahdollista, Jamie oli siirtynyt Adriannan luokse. Lääkärit sanoivat hänen toipuvan, kiitos nopean verensiirron. Jamie oli halunnut huokaista helpotuksesta jo silloin, mutta hän ei tehnyt sitä peläten sitä faktaa, että jotain voisi vielä tapahtua.

Jamien suureksi helpotukseksi hän kuuli pientä yninää, joka sai hänet nostamaan lattiaan lasketun katseensa. Adrianna näytti liikkuvan hieman ja hetken päästä tyttö avasi silmänsä varovaisesti palaten oikeaan maailmaan jostakin hämärän rajamailta. Jamie nousi ylös tuolistaan ja katsoi tyttöä ensin hetken, ikään kuin varmistaen, että tämä varmasti heräsi ja lopulta kiirehti tämän sängyn luokse. Adrianna siristeli silmiään hiukan ja räpsytteli luomiaan kiinni, kunnes huomasi Jamien vuoteensa vieressä.

”Missä minä olen?” Adrianna kysyi hiukan unisena.

”Sairaalassa”, Jamie vastasi, muttei kyennyt vielä hymyilemään, vaikka hän saattoikin huokaista helpotuksesta.

”Miksi?” tyttö kysyi seuraavaksi. Jamie oli valmistautunut kysymystulvaan.

”Sinulla oli korkea kuume ja pyörryit. Epäonneksesi pyörryit suoraan lasinsirun päälle, joka teki kylkeesi kammottavan viillon ja menetit siitä syystä paljon verta”, Jamie selitti huokaisten. ”Mutta sinun pitäisi tulla kuntoon pian, mikäli lääkäreihin on luottamista.”

”Kuinka pian?” Adrianna kysyi.

”No, sinun pitää varoa liikuntaa, jossa tikit voivat repeytyä kahden viikon verran, kunnes saat ne pois”, Jamie sanoi sen, mitä lääkäri oli hänelle kertonut. ”Mutta loppu on itsestäsi kiinni kuulemma.”

”Jamie…”, tyttö sanoi hiljaa ja tarttui varovasti Jamien käteen. Jamie tuijotti tyttöä ihmetellen hiukan tuota elettä. ”Kiitos.”

Jamie naurahti hiukan ontosti ja sai pienen hymynkin kareilemaan huulilleen. Adrianna oli ainakin herännyt ja mitä luultavimmin kuntoutuisi kyllä pian. Ainakin, jos Jamie saattoi luottaa tytön ainaiseen itsepäisyyteen minkä tahansa asian suhteen. Eikä hän uskonut, että Adrianna haluaisi viettää pitkää aikaa sängyssään vain makaillen. Lähes refleksinomaisesti ja täysin Jamien huomaamatta hänen peukalonsa alkoi silittää tytön kämmenselkää.

”Sinä paranet pian”, Jamie sanoi. ”Älä huoli.”

”En huolikaan”, Adrianna sanoi ja virnisti. ”Minä tiedän sen.”

Adrianna oli ilmeisesti palannut omaksi itsekseen aiemmin kuin Jamie oli olettanut. Poika hymähti. Tytöllä oli ilmeisesti hyvä muisti, tai sitten vain Jamien hiukan piruileva käyttäytyminen kahvilassa oli pinttynyt tämän mieleen. Niin tai näin, Jamie yritti katsoa tyttöön vakavasti, muttei kyennyt ja varovainen hymy levisi hänen huulilleen. Tämä oli ainakin merkki siitä, että Adrianna tuli paranemaan.

”Sinulla ei ole varaa piruilla, kun makailet siinä”, Jamie hymähti virnistäen hiukan.

”Minulla on aina varaa piruilla”, tyttö vastasi väitteeseen luoden kasvoilleen leveän, omahyväisyyttä teeskentelevän hymyn.

”Sinä pieni…”, Jamie sanoi jättämättä lopun tyhjäksi, jotta tyttö saisi äänettömästi arvuutella, mitä hän olisi sanonut.

Lopulta kumpikin hymyili hetken, ennen kuin lääkäri astui huoneeseen. Tohtori Cadbury, joka tyttöä hoiti, kantoi käsissään potilaskansiota ja katsoi Adriannaa silmälasiensa ylitse hyväntuulisena. Sekä Adrianna että Jamie käänsivät katseensa tähän odottaen jonkinlaisia tietoja tulevaisuudesta.

”Huomenia neiti Drake”, tohtori toivotti, vaikka ajankohtana olikin iltapäivä. ”Kuinkas täällä jaksellaan?”

”Hyvin”, Adrianna vastasi.

”Toivoinkin niin”, tohtori sanoi. ”Sinä olit ilmeisesti sairas, kun saavuit vastaanotolle ja olit onnistunut repäisemään kylkesi lasiin…”

”Kiitos, tiedän sen”, Adrianna sanoi ja lääkäri katsoi häntä kurtistaen kulmiaan kysyvästi. ”Jamie… kertoi.”

”Ah, totta kai”, lääkäri sanoi vetäisten huulensa hymyyn. ”Poikaystävä ehti ensin.”

”Ei hän ole…”, Adrianna ja Jamie sanoivat samaan aikaan, katsahtaen sitten toisiinsa.

”Ai, minä kun luulin”, mies sanoi hymähtäen sitten ja kohauttaen olkiaan. ”Joka tapauksessa. Teillä oli hyvin korkea kuumekin saapuessanne. Verensiirto kuitenkin onnistui ja tulette kuntoon. Haluaisimme tarkkailla teitä vielä yön ylitse.”

”Yön… ylitse?” Adrianna kysyi ja lääkäri nyökkäsi. ”Minä pärjään kyllä yön kotonani, oikeasti.”

”Mutta jos teille iskee uudestaan korkea kuume tai tikit repeävät, tilanne ei ole ehkä niin suotuisa”, Cadbury selitti. ”Onko joku perheenjäsenistänne kotona?”

”Ei. He ovat lomalla”, Adrianna selitti.

”Sitä suuremmalla syyllä haluaisimme pitää teidät täällä tarkkailussa”, mies yritti vielä suostutella ja Jamie huokaisi. Adriannan päätä ei saatu käännettyä tuosta vain nappia painamalla.

”Minä haluan mieluummin kotiin”, tyttö sanoi ja lääkäri huokaisi nyökäten.

”Selvä sitten”, mies totesi. ”Voitte lähteä parin tunnin kuluttua, kun koette itse olevanne tarpeeksi vahva. Suosittelisin, että hankkisitte jonkun kuitenkin yöksi seuraamaan teitä.”

”Ei tarvitse. Minä saan itsekin puhelimen käteeni, jos jotain sattuu”, Adrianna sanoi hymyillen.



Kolmen tunnin kuluttua kello näytti kahdeksaa ja Jamie auttoi Adriannan istumaan autonsa etupenkille. Tytön kylkeä kivisti, mutta hän oli saanut kaksi pakkausta kipulääkkeitä, joita saattoi tarpeen vaatiessa hakea lisää apteekista reseptin kera. Adrianna oli nielaissut yhden niistä ennen lähtöään. Hän vinkaisi hiljaisesti istahtaessaan penkille ja odotti, että Jamie astuisi autoon. Kuului kolahdus, kun poika istahti ratin taakse ja vetäisi oven kiinni. Hän huokaisi ja katsoi Adriannaan.

”Oletko aivan varma, ette jää tänne yöksi?” hän kysyi. ”Sillä minusta olisi…”

”Jamie”, Adrianna sanoi hiukan hiljaa ja pudisteli päätään. ”Vaikka äitini on sairaalan apulaisjohtaja, se ei tarkoita, että minä pidän sairaaloista. Minä vihaan sairaalahuoneiden hajua ja sitä tunkkaista ilmaa. Usko minua, olen nukkunut siellä enemmän kuin tarpeeksi.”

Jamie nyökkäsi vaatimattomasti ja käynnisti auton. Hän käänsi sen tielle ja Adriannan kotia kohti. Ajaessaan hän kuitenkin vilkuili tyttöön sivusilmällä, jottei tämä varmasti nuupahtaisi tai kärsisi kovista kivuista. Siksipä Jamie yritti ajaa mahdollisimman tasaisesti, välttää yllätyskäännöksiä ja kuoppia tiessä. Vartin päästä tytön kotitalo sojotti heidän neniensä edessä. Koko automatkan oli ollut hiljaista ja Adrianna oli ollut kovin omissa maailmoissaan – mutta tämä oli siellä kyllä usein normaalistikin. Jamie pysäytti auton aidan viereen ja nousi ulos auttaakseen Adriannan vuoteeseen.

Tyttö nousikin ylös hiukan haparoiden askeltensa kanssa, mutta pysyi pystyssä. Jamie tarttui tätä kiinni vyötäröstä ja ohjasi Adriannan käden omalle olkapäälleen. Vain varon vuoksi. Adrianna kuitenkin näytti pystyvän kulkemaan täysin normaalisti – ainakin melkein. Päästyään sisälle Jamie sulki ulko-oven ja Adrianna jatkoi matkaansa omin jaloin. Lopulta tyttö päätyi makailemaan sohvalle ja avasi television. Jamie puri huultaan ja asteli hiukan lähemmäksi.

”Eikö sinun olisi parasta mennä vuoteeseen lepäämään?” poika kysyi.

”Äh, voinhan minä levätä tässäkin”, tyttö vähätteli.

”Selvä”, Jamie huokaisi. ”Pärjäätkö?”

”Eiköhän tämä tästä”, Adrianna totesi ja hymyili Jamielle hiukan.

”Siinä tapauksessa minua ei varmaan enää tarvita”, poika totesi hymyillen helpottuneesti, vaikka oli hiukan harmistunut. Hän kääntyi ovea kohti.

”Jamie”, Adrianna pysäytti pojan ennen kuin tämä oli aloittanutkaan matkansa ja sai tämän kääntämään katseensa häneen. ”Tahtoisitko jäädä yöksi?”

”Ai vahtimaan untasi?” poika kysyi.

”No niin kai”, tyttö kohautti olkapäitään. ”Jos kerran jonkun pitäisi olla paikalla, mutta ketään ei ole paikalla.”

”Mikset muuten soittanut vanhemmillesi?” Jamie kummasteli.

”En halunnut pilata heidän lomaansa”, tyttö sanoi kohottaen toista suupieltään. ”Hetkinen. Mikset sinä soittanut heille sillä välin, kun olin sairaalassa?”

”Ajattelin, että haluat ehkä itse kertoa”, poika kohautti olkiaan.

”Viisaasti ajateltu, kiitos”, Adrianna kiitti. ”Jäätkö siis yöksi? Voisit nukkua isäni huoneessa. Tai äitini. Tai käytännössä missä vain haluat.”

”Kaipa minä voin kokeilla unenvartijan pestiä. Sitä kun en olekaan vielä kokeillut. Sohva kelpaa minulle kyllä mainiosti, jollet halua itse vallata sitä loppuyöksi”, Jamie sanoi hymyillen ja riisuen kenkänsä eteiseen. Sitten hän tallusti Adriannan puoleen ja katsoi tähän kohottaen toista kulmaansa virnistäen pahaenteisesti. ”Uusintakierros Ylpeyttä ja ennakkoluuloa?”

tiistai, 29. tammikuu 2008

SVAA: Luku 3 - Hyväntekeväisyysjuhlat

”Missäs sinä olet ollut?” Stephen kysyi Jamien astuessa sisään märkine hiuksineen.

”Ulkona”, Jamie vastasi veljelleen tämän suljettua oven.

”Kenen kanssa?” Stephen kysyi vihjaillen. Mitä muuta häneltä saattoi edes odottaa?

”Adriannan”, Jamie sanoi huolettomasti, vaikka tiesi, että Stepheniä se ei välttämättä miellyttäisi. Ja nimenomaan sen vuoksi, että hän oli miltei purrut tätä – tai olisikin purrut, jollei Jamie olisi ehtinyt väliin.

”Adriannan?” Stephen kurtisti kulmiaan ja yritti muistella. Mutta hänen muistiinsa tunkeutui vain se yksi Adrianna, joka oli poliisipäällikön tytär ja – ei, hän ei halunnut miettiä sitä nyt. ”Adrianna Draken? Poliisipäällikkö Draken tyttären?”

”Sama ihminen”, Jamie sanoi huolettomasti.

”Miksi?” vanhempi veli kysyi. Stephen ei halunnut ymmärtää, miksi Jamie luonteensa vastaisesti alkoi roikkua jonkun toisen käsipuolessa – tässä tapauksessa Adriannan - vaikka lähdettyään heidän kartanostaan, tyttö oli ollut jo kunnossa.

”No miksi nyt yleensä ollaan ulkona?” Jamie ravisteli päätään.

”Treffeillä?” Stephen kurtisti kulmiaan.

”Ei. Ei treffeillä”, Jamie naurahti. ”Tapasin hänet sattumalta kaupungilla ja kysäisin miten hän voi.”

”No miten hän voi?” ruskeahiuksinen mies kysäisi.

”Paremmin. Itse asiassa oikein hyvin”, mustahiuksinen nuorukainen vastasi palvelijan tullessa ottamaan häneltä takin pois. ”En nähnyt hänessä puremajälkiä tälläkään kertaa. Ole huoleti Stephen, hän on puhdas.”

”Sinun ei olisi tarvinnut mennä katsomaan häntä”, Stephen sanoi. ”Jos hänellä ei kerran ollut puremajälkiä silloinkaan.”

”Halusin vain varmistaa”, nuorempi poika väitti.

”Sinä halusit vain varmistaa?” Stephen naurahti. ”Jamie, sinä tuskin puhut ventovieraille, mutta haluat varmistaa nyt, että hän on kunnossa? Älä viitsi Jamie, sinä pidät hänestä.”

”Ja pyh”, Jamie tuhahti. ”Ystävänä ehkä.”

”Ystävänä ja ystävänä”, Stephen naurahti. ”Myönnä se Jamie, sinä tunnet jotakin.”

”Ehkä vain näen hyvin epäonnisen ihmisen, jota haluan auttaa”, Jamie ehdotti kohauttaen olkiaan.

Stephen hymähti ja hymyili kuin tietäen jotain, mitä Jamie ei tiennyt. Nuoriherra vilkaisi veljeään kurtistaen kulmiaan hyvin varoittavasti, mutta myös kysyvästi. Stephen keinutteli päätään virnistellen kuin mikäkin mielenvikainen, kunnes näytti muistavan jotain.

”Hän ei ole meidän kaltaisemme”, Stephen vakavoitui. ”Jamie, sinun on jätettävä hänet rauhaan.”

”Rauhoitu”, Jamie naurahteli. ”Minä en ole kiinnostunut hänestä.”

”Hän ei ole ihmissusi, Jamie”, Stephen katsoi veljeään ankarasti.

”Minä tiedän sen vallan hyvin, Steve”, mustahiuksinen totesi. ”Hän vain on mukava keskustelukumppani. Järkevämpi kuin monet muut.”

”Jamie, sinä tuskin puhutkaan kellekään ja nyt väität hänen olevan mukava keskustelukumppani”, Stephen ärjäisi. ”Mikä ihme sinuun on mennyt?”

”Ei yhtään mikään, veli hyvä, ei yhtään mikään”, Jamie sanoi hymyillen. ”Mutta harvoin sitä tapaa aivan normaalin nuoren naisen, joka ei roiku perässäni jättäen kuolavanaa jälkeensä.”

Stephen huokaisi ja pamautti kädet kylkiinsä. Jamieta oli turha yrittää luisuttaa radaltaan, se poika oli aivan liian viisas sellaiseen. Niinpä vanhempi veli luovutti, sillä tiesi, ettei hän ainakaan saisi mitään muutosta aikaan. Se olisi joko isä tai William. Ehkäpä Tonylle olisi parasta puhua tästä asiasta ja täydessä hiljaisuudessa – eiväthän Harten perheen lapset voineet aiheuttaa skandaalia. Tai no, käytännössä se ei ollut vielä skandaali, mutta lähes varmuudella se tulisi olemaan sellainen. Stephen pystyi näkemään sen jo tabloidien otsikoissa: ”Harten nuorin vesa ja poliisipäällikön tytär – onnea onnettomuudessa?”. Sitä paitsi, heillä ei ollut varaa menettää mainettaan, mikäli Jamie päätyisi juorupalstoille – ja sinne hän tätä menoa päätyisikin.

”Muistathan, että huomenna on hyväntekeväisyysjuhlat?” Stephen muistutti vielä ennen kuin katosi kirjastoon huokaisten.

Jamie katsahti veljensä perään ja kohautti kulmiaan. Sen jälkeen poika otti muutaman askeleen kohti portaikkoa noustakseen ylös huoneeseensa. Hyväntekeväisyysjuhlat, niinpä tietysti. Harten perhe menisi juhliin, isä puhuisi ehkäpä muutamalle arvohenkilölle ja Jamie seisoisi jälleen kerran seinustalla – Williamilla kun oli vaimo mukanaan ja Stephen metsästi naisia tapansa mukaan. Jamiella ei olisi jälleen kerran kerta kaikkiaan mitään tekemistä. Pyöritettyään päätään poika nousi portaat ylös.



Seuraavana aamuna oli kovin aurinkoista ja Jamie heräsi mitä epämukavimmalla tavalla. Stephen oli näköjään päättänyt aivan piruuttaan kokeilla Jamien hermoja kalauttamalla pataa kauhalla – ja lujaa. Jamien korvissa vinkui vielä kymmenen minuuttia herätyksen jälkeen. Jamie manasi Stephenin huumorintajua ja nousi istumaan.

”Helvetti, Steve”, Jamie sadatteli.

”Siisti suusi”, Stephen sanoi. ”Ja se on Stephen.”

”Steve se on minulle”, Jamie sanoi.

”Hyvää huomenta päivänpaiste!” kuului ovelta hyväntuulinen toivotus.

Oviaukossa seisoi hiukan vanhempi mies, jolla hieman yli olkapäiden ulottuvat tummanruskeat hiukset. Tai no, luonnostaan ne ulottuivat olkapäiden ylitse, mutta mies oli sitonut ne kiinni. Tämän tekopirteä hymy kruunasi Jamien varsin kamalan aamun.

”Huomenta William”, Jamie tuhahti. ”Olitko sinä kenties mukana Steven ideassa?”

”No, en voi kieltääkään”, William myhäili.

”Te perhanan…”, Jamie alkoi sadatella jälleen.

”Siisti suusi!” huudahtivat William ja Stephen samaan aikaan.

Jamie pyöräytti silmiään ja nousi ylös marssien vaatekaapilleen. Pian nuoren miehen ylävartalo sai peitokseen vasta silitetyn – tai oikeastaan edellisiltana silitetyn – tummansinisen kauluspaidan. Hän veti myös ylleen puhtaat mustat housut ja vasta sitten totesi olevansa esittelykelpoinen. Hän katsahti yöpöydällä lojuvaan kelloonsa, joka näytti kahtatoista. Juhlien alkamiseen oli vielä kuusi tuskaista tuntia. Kuusi tuntia, joiden aikana jokaisen Harten hiukset laitettiin – joskin Jamie oli vaatimalla vaatinut, että kukaan ei koske hänen hiuksiinsa – ja niiden tuntien aikana he myös pukeutuivat. Rouva Harten prosessi mahtoi olla kaikista pisin, sillä ei sopinut unohtaa, että hän oli nainen ja hiusten lisäksi hänet meikattiin.

Stephen ja William katosivat ruokasaliin ja jättivät Jamien pukeutumaan ja suorittamaan aamutoimensa rauhassa. Jamie jäikin hetkeksi vain istumaan sängylleen ja tuijottamaan ulos aurinkoiseen säähän, joka epäilemättä muuttuisi sateiseksi viimeistään iltaan mennessä. Poika huokaisi pidättyneesti ja lopulta sai jalkansa liikkeelle ponnahdettuaan ylös. Päivästä tulisi taas yhtä pyöritystä, mutta siihenhän he olivat tottuneetkin.

Jamie saapui ruokasaliin kymmenisen minuuttia veljiensä jälkeen ja istahti omalle paikalleen. Hän tarkisti sitä ennen paitansa olevan suorassa ja nosti päivän lehden käteensä. Hän risti jalkansa kuin mikäkin siniverinen ja alkoi kuljettaa katsettaan tekstissä. Häntä vastapäätä istuva Stephen tuijotti omaa autolehteään kurkistellen kuitenkin välillä pikkuveljensä ilmettä. Jamien vieressä istui William ja tätä vastapäätä istui hänen vaimonsa, kuvankaunis Olivia. Toisessa päässä pöytää istui hänen äitinsä ja toisessa hänen isänsä. Ja jokainen heistä odotti palvelijoiden tuovan aamiaista.

”Voi, missähän nuo nyt viivyttelevät”, parahti Elle miehelleen.

”Ole huoleti rakas, ruoka on valmista varmasti aivan pian”, Tony rauhoitteli nostamatta katsettaan omasta lehdestään. ”Jamie…”

”Niin isä?” Jamie kysyi kohteliaasti kohottaen katseensa tähän.

”Kuulin, että nuorineiti Drake miellyttää sinua”, vanhempi mies kertoi. ”Onko tämä tieto tosi?”

”Kyllä, isä”, Jamie vastasi. ”Mutta ainoastaan ystävänä.”

”Hyvä niin”, Tony mutisi melko hiljaa. ”Sillä emmehän me halua, että salaisuudestamme koituu kellekään haittaa.”

”Emme toki, isä”, nuori poika vastasi kohteliaasti hymyillen. ”Siksi minun ja neiti Draken suhde on vain ystävämielinen.”

Anthony katsahti poikaansa, jonka kasvoilta paistoi tyyneys - ei mitään, mikä voisi todistaa Jamien väitteet vääriksi. Se kelpasi hänelle. Mies nyökkäsi lähes olemattomasti ja käänsi katseensa takaisin lehteensä. Sali hiljeni jälleen, kunnes palvelijat astuivat huoneeseen tuoden tarjottimillaan juotavaa ja syötävää. Saliin leijaili herkullinen juuston ja vastapaistetun leivän tuoksu, joka sekoittui kahvin ja teen aromiin. Jahka jokaisen edessä oli lautanen täynnä aamuisia herkkuja, alkoi huoneessa kuulua ruokavälineiden kilinä.

Kun jokainen oli saanut syötyä tarpeekseen, nousivat he pöydästä yhtä aikaa. Mutta ketkään – lukuun ottamatta Williamia ja Oliviaa – eivät lähteneet samaan suuntaan. Herra Harte suuntasi ylös kohti omaa työhuonettaan, Stephen kohti biljardihuonetta, William vaimoineen kohti verantaa, rouva Harte kohti salonkia ja Jamie kohti omaa huonettaan. Nuorimmainen ei kuitenkaan aikonut suinkaan pysytellä sisällä jokaista tuntia niistä kuudesta, vaan aikoi suunnata heti piirustuslehtiönsä haettuaan ulos puutarhaan.



Iltaan mennessä jokaisesta Harten pojasta oli kuoriutunut komistus – ei sillä, etteivätkö he olisi olleet jo valmiiksi komeita, mutta komeampia ja asteen verran asiallisempia – ja vanhemmasta rouva Hartesta seurapiirikuningatar, puhumattakaan nuoremmasta rouva Hartesta – Oliviasta – joka oli kiharrettuine vaaleine hiuksineen kuin enkeli. Jamie oli pukeutunut mustaan smokkiinsa – jossa olisi omasta mielestään tosiaankin näyttänyt pingviiniltä, jos hänen hiuksensa eivät olisi olleet hieman sekaiset ja pörrössä – ja kiristi vielä kravattinsa.

”Oletteko valmiita?” herra Harte kysyi pojiltaan ja vaimoltaan. Jokainen heistä nyökkäsi. ”Sitten mennään. Tulehan kultaseni.”

Herra Harte lähti taluttamaan vaimoaan kuin herrasmies kohti pihalla odottavaa mustaa limusiinia. William otti oman vaimonsa käsipuoleensa ja Stephen seurasi heidän perässään. Jamie puolestaan kaappasi eteisen pyökkipöydän maljasta oman Mersunsa avaimet. Hän ei koskaan suostunut tulemaan samalla kyydillä veljiensä kanssa, vaan vaati ajavansa paikalle itse. Ja poika oli saanut tässä tahtonsa lävitse. Sitä paitsi, jos heille tulisi akuutti tilanne eteen, Jamien autolla pääsisi livahtamaan nopeasti pois paikalta.

Samaan aikaan kun limusiini lähti pihasta, Jamie tarttui rattiin ja painoi kaasun pohjaan. Pyörät vinkuivat muutaman kerran kun hopeanuoli ampaisi matkaan. Sora rahisi renkaiden alla hetken aikaa, ennen kuin he pääsivät moottoritielle. Matka Invernessiin oli hiukan pidempi kuin Foyersiin, mutta sinne he suuntasivat. Matkalla Jamie mietti keitä kaikkia hän mahtaisi jälleen näissä juhlissa tavata. Oli kuitenkin kyse uuden sairaalan rakentamisesta Invernessiin. Ja pojan isä oli aina enemmän kuin mielellään lahjoittamassa osan heidän suuresta omaisuudestaan hyväntekeväisyyteen.

Invernessin kadut olivat leveämpiä kuin Foyersin. Siksipä Jamie päätti hiukan kiihdyttää vauhtia ja sen ansiosta pääsikin perille Invernessin raatihuoneelle. Tapahtumaan ilmeisesti odotettiin muitakin arvohenkilöitä päätellen siitä, että sen eteen oli levitetty punainen matto. Jamie hymähti kun parkkeerasi autonsa raatihuoneen eteen. Sillä samaisella hetkellä, kun hän astui ulos, alkoivat salamavalot vilkkua ikään kuin hän olisi suurikin tähti. Mutta toimittajia ei varmasti enää olisi hetken kuluttua, kun alkuhuuma olisi ohitse.

Jamie antoi hopeisen Mersunsa avaimet parkkipojalle, joka hyppäsi pian hänen tilalleen ja ajoi auton parkkiin. Jamie jäi portaille odottamaan perhettään, jotka saapuivat miltei heti hänen jälkeensä. Vasta herra Harten astuessa ulos autostaan alkoi toimittajien kuoron ääni yltyä, kun jokainen heistä anoi haastattelua. Ja muutaman sellaisen herra Harte antoikin. Jamie seurasi vierestä, kuinka hänen veljensä poseerasivat ja hymyilivät kameroille ja sanoivat muutaman sanasen. Mutta ei Jamie, hän ei ollut sellaista tyyppiä. Muun perheen jäljessä hän asteli sisälle ja ihme kyllä, tällä kertaa siellä ei ollut aivan kaameaa tungosta. Poika silmäili hetken aikaa alas, jossa ihmiset keskustelivat toistensa kanssa hienoissa hepenissä. Lopulta Jamie itse uskaltautui laskeutumaan portaat alas muiden ihmisten joukkoon.

”Jamie!” poika kuuli heti jonkun huutavan ja ikäväkseen hän joutui toteamaan, että se oli toinen hänen veljistään. Huokaisten hän lipui rauhallisesti tämän luokse – ja naisen, joka oli tällä kertaa hänen kainalossaan.

”Saanko esitellä sinulle Mary Goldstonen, pormestarin tyttären”, Stephen sanoi ja Jamie katsahti tätä varoittavasti, mutta hymyili sitten punahiuksiselle naiselle.

”Neiti Goldstone”, Jamie sanoi kumartaen kohteliaasti. ”Toivottavasti juhlat ovat miellyttäneet teitä.”

”Voi kyllä”, nainen vastasi yllättävän kimeällä äänellä. ”Isäni halusi esittää kiitoksensa tuestanne.”

”No mutta, emmehän me voisi kieltäytyä tällaisesta kunniasta”, Jamie imarteli ja valehteli hiukan siinä samalla – kyllä hän olisi pystynyt kieltäytymään juhlista.

”Stephen tässä kertoi juuri teidän aikovan lahjoittaa sairaalalle sievoisen summan rahaa”, neiti Goldstone kertoi kultaisessa iltamekossaan.

”Niinkö tosiaan?” Jamie kysyi hymyillen hiukan tekaistuksi ja vilkaisi ympärilleen. ”Suokaa anteeksi, mutta minun on poistuttava ihastuttavasta seurastanne. Näin juurikin erään vanhan ystäväni.”

Neiti Goldstone nyökäytti ja Stephen katsoi veljeään hiukan ärtyneenä. Jamie ei voinut uskoa korviaan – mistä lähtien Stephen oli ollut pormestarin tyttären perään? Nuorukainen kääntyi ja marssi kohti tarjoilualuetta, jonne päästyään nosti pöydältä käteensä lasin vettä ja joi sen siinä samassa hetkessä. Hän etsi epätoivoisesti jonkinlaista pelastusta tältä tylsyydeltä, mutta ikävä kyllä ei näyttänyt löytävän sitä.

”Nuoriherra Harte!” joku tokaisi hänen viereltään ja Jamie kääntyi, vaikkakin oli kyllästynyt jo juhlien alkumetreillä.

”Herra Davies”, Jamie sanoi kumartaen jälleen kohteliaasti. ”Kuinka vaimonne voi?”

”Oikein hyvin, oikein hyvin”, pukinparran omaava mies totesi hymyillen. ”Hän jäi kotiin, sillä pelkää näyttäytyä ulkona näin lähellä laskettua aikaa.”

”Hyvä, ettei hän ainakaan vaaranna itseään”, Jamie sanoi hymyillen teennäisesti.

”Miten oma perheenne jaksaa?” herra Davies kysyi. ”Näin isänne ja äitinne ohimennen äskettäin, mutta en ehtinyt vielä keskustella heidän kanssaan.”

”Mainiosti, kiitos kysymästä”, Jamie nyökäytti.

”Vallan mainiota”, herra Davies hymyili ja näytti huomaavan jonkun toisen – ilmeisesti Jamieta arvokkaamman keskustelukumppanin – kauempana. ”Ah, herra Noll!”

Pukinpartainen, ohimoiltaan jo hiukan harmaantunut mies lähti oitis kohti hiukan Jamieta vanhempaa James Nollia. Jamie tunsi tämän miehen melko hyvin ja oli tavannut tämän useaan otteeseen. James Noll kun sattui olemaan heidän pahimman kilpailijansa, Hans Nollin, pojista vanhin. Jamie katsahti tähän jokseenkin ylimielisesti ja kylmästi, mutta onnekseen James ei tätä huomannut, vaan keskusteli iloisesti herra Daviesin kanssa. Jamie huokaisi syvään ja katseli tyhjään lasiinsa, joskin nosti katseensa pian, kun kuuli pientä kolinaa.

”Oi, olen todella pahoillani”, hän kuuli jonkun pahoittelevan ja hymähti.

Luodessaan uudemman katseen tähän tihutyöntekijään, Jamien silmät kirkastuivat ja laajenivat hienoisesta yllätyksestä. Kauempana seisoi piirteiltään hänelle varsin tuttu tyttö, joskin tällä kertaa hänen suklaanruskeat hiuksensa eivät olleet palmikolla, vaan niistä oli tehty siisti nuttura, johon oli kiinnitetty muutamia koristeita. Yllään tällä oli ruusunpunainen, yksiolkaiminen mekko, joka laskeutui tytön ihoa pitkin lantiolle asti, jonka jälkeen se laskeutui hieman vapaammin nilkkoihin asti. Jamien huulilla kävi pieni virne, ennen kuin hän lähti kulkemaan kohti tätä.

”Oi, anteeksi”, tyttö pahoitteli astuttuaan jonkun jalalle.

Tämän jälkeen Jamie näki, kuinka tyttö käveli kohti pimeintä mahdollisinta nurkkaa, jossa saisi olla mahdollisimman näkymätön. Jamie tunsi pientä myötätuntoa tätä kohtaan, sillä tuskin kovin moni odotti juhliin saapuvan sellaista kävelevää epäonnea, kuin Adrianna Drake. Mutta siellä hän oli kuitenkin. Jamie kulki hymyillen tämän luo ja pysähtyi tämän selän taakse. Adrianna tuijotti ulos kaupungin iltaan hieman haikeamielisenä. Tämä ei ainakaan näyttänyt huomaavan Jamien läsnäoloa, joten poika ajatteli tehdä sen selväksi.

”Ei se nyt noin surkeaa voi olla”, Jamie totesi.

”Anteeksi?” Adrianna kysyi kääntyen ympäri ja hätkähtäen sitten yllätyksestä. ”Jamie!”

”Sinut olisin viimeiseksi uskonut näkeväni täällä”, Jamie totesi, mutta ymmärsi kommenttinsa olevan tulkittavissa myös hiukan väärin. ”Ei siis sillä, ettenkö olisi halunnut nähdä sinua täällä, mutta… et vaikuta ihmiseltä, joka viihtyy tällaisissa paikoissa.”

”Nytkö sinä teet minusta olettamuksia?” Adrianna kysyi kurtistaen kulmiaan. ”Ehkä minä en ole mikään juhlien prinsessa tai säihkyvin timantti, mutta oletatko sinä silti, etten viihtyisi?”

Jamie kohotti kulmiaan hyvin tietoisesti siitä, että Adrianna itse oli hakeutunut syrjäiseen nurkkaan kauas muista ihmisistä piiloutuakseen kaikelta huomiolta. Adrianna huokaisi syvään tajutessaan, että ehkä hän oli turhankin läpinäkyvä. Mutta minkä hän sille voi, jos hänen vanhempansa päättivät tällä kertaa ottaa hänet mukaansa mitään kysymättä?

”Hyvä on, olet oikeassa”, tyttö myönsi. ”Riittääkö?”

”Toki”, Jamie sanoi hymyillen. ”Mutta mitä sinä täällä teet, jos et kerran pidä juhlista?”

”Vanhempani ovat täällä”, Adrianna selitti.

”Ja heidänkö käskystään olet täällä?” Jamie ihmetteli. Nojaa, olihan hänkin omien vanhempiensa painostuksesta, mutta se ikään kuin kuului hänen asemaansa.

”Tavallaan”, Adrianna myönsi heilauttaen päätään puolelta toiselle. ”Eipä minulla ollut paljon valinnanvaraa, kun isä sanoi minulle kaksi tuntia ennen juhlia ’sinä lähdet tänään kanssamme juhliin’.”

”Tiedän tunteen”, Jamie myönsi.

Adrianna naurahti ja katsahti ympärilleen. Toistaiseksi hän oli turvassa kaikenlaisilta keskusteluilta, sillä hänen vanhempiaan ei näkynyt missään. Adrianna ei millään muotoa välittänyt olla huomion keskipisteenä, varsinkaan tällaisissa juhlissa ja eiköhän hän ollut jo vetänyt tarpeeksi huomiota itseensä kömmähdyksillään. Jamie puolestaan katseli jonnekin aivan muualle. Nimittäin lattialla tanssivia pareja, joita oli ihan kiitettävästi. Hän käänsi katseensa Adriannaan, jonka katse tuntui kuitenkin hapuilevan jossakin muualla.

”Haluaisiko neiti tanssia?” Jamie kysyi kohteliaasti ja Adrianna käänsi katseensa häneen yllättyneenä.

”Anteeksi kuinka?” tyttö kysyi.

”Haluaisitko tanssia?” Jamie kysäisi uudestaan alkaen kohta uskoa siihen, että tyttöä oli joko vaikea vakuuttaa tai sitten tämä oli puolikuuro.

”Minäkö?” Adrianna kummasteli.

”Näetkö muita tässä lähellä, joita olisin pyytänyt tanssimaan?” Jamie naurahti.

”Mutta minä…”, Adrianna änkytti.

”Tule nyt vain”, Jamie suostutteli ja tarttui Adriannaa kädestä.

”Hyvä on”, Adrianna huokaisi. ”Mutta minä varoitan sinua, olen…”

”Katastrofi”, Jamie piruili virnistäen. ”Tiedän.”

Adrianna mulkaisi tätä vihaisesti, mutta antoi pojan johdattaa itsensä tanssilattialle, jossa juurikin sillä hetkellä kappale vaihtui, mutta laji pysyi samana: valssi. Jamie pysähtyi tyhjään kohtaan asettaen toisen kätensä Adriannan selän taakse ja toisen hän kietoi tytön toiseen käteen. Sen jälkeen hän antoi rytmin viedä ja vei Adriannaa mukanaan.

”Mitä te itse asiassa teette täällä?” Jamie päätti kysyä tanssiessaan.

”Äitini on sairaalan apulaisjohtaja”, Adrianna selitti katsellen välillä alaspäin. ”Jos toinen sairaala saadaan pystytettyä, hänestä tulee luultavasti sen johtaja.”

”Mielenkiintoista”, Jamie hymähti.

”Kuinka niin?” Adrianna ihmetteli.

”Isäsi on poliisipäällikkö ja äitisi sairaalan tuleva johtaja”, poika tuumi ja katsahti hetkeksi muualla, mutta hänen vanhempansa ja veljensä olivat kadonneet ihmismassaan. ”Mikä sinusta mahtaa tulla?”

”Eläinlääkäri”, Adrianna vastasi.

”Eläinlääkäri?” Jamie kysyi varmistaakseen ja naurahti. ”Jatkat äitisi jalanjäljissä.”

”Aivan kuten sinä isäsi”, Adrianna tokaisi vastaan.

”Oletko käynyt Invernessissä usein?” Jamie kysyi ja Adrianna pudisti päätään.

”Ei, tämä on vasta kolmas kerta”, tyttö vastasi.

”Sinä et siis ole nähnyt Invernessiä yöllä?” poika kysyi kurtistaen kulmiaan hiukan.

”En”, Adrianna naurahti. ”Miten se liittyy tähän kaikkeen?”

”Haluaisitko kenties hetkeksi aikaa pois tästä tungoksesta ja kuumuudesta?” Jamie kysyi.

”Mitä sinulla on mielessäsi, Jamie?” Adrianna kysyi.

”Vau. Olet oppinut käyttämään etunimeäni”, Jamie hullutteli ja Adrianna tuhahti. ”Haluan näyttää sinulle jotakin.”

”Mitä?” tyttö ihmetteli.

”Tule”, poika sanoi ja veti Adriannan mukanaan pois tanssilattialta kohti portaita ja etuovea.

”Jamie…”, Adrianna yritti esittää vastalauseen. ”Toimittajat ovat yhä etuovella. Minä en halua joutua heidän kynsiinsä.”

Jamie pysähtyi hetkeksi miettimään. Hänen isänsäkään tuskin oli kovin iloinen, jos seuraavan päivän lehden otsikossa komeili huhu salaromanssista poliisipäällikön tyttären kanssa. Jamie oli aiemminkin ollut – itse asiassa monta kertaa – Invernessin raatihuoneella ja etuoven lisäksi poispääsytienä olivat paloportaat, jotka olivat rakennuksen takana.

”Tule, tiedän oikotien”, Jamie sanoi riuhtaisten Adriannan mukaansa.

Muutaman käytävän kautta heidän edessään olivat paloportaat, jotka kiertyivät ylös asti. Onnekseen juhlasali oli toisessa kerroksessa, joten he joutuivat laskeutumaan vain pienen matkan alas. Kun he olivat päässeet turvallisesti maan kamaralle, Jamie alkoi johdattaa Adriannaa omalle lempipaikalleen Invernessissä. Se ei ollut kovinkaan kaukana raatihuoneesta, vaan itse asiassa erittäin lähellä sitä. Se oli Invernessin puisto ja sen peilityyni lampi. Edes Foyersin puisto ei vetänyt vertoja sille näylle. Jamie ohjasi Adrianna yhdelle puiston penkeistä ja istahti itse tämän viereen.

”Täällä on kaunista”, Adrianna huokaisi hymyillen ja katsoi lampea.

”Tämä on ehdottomasti Invernessin kaunein paikka”, Jamie sanoi. ”Ja nimenomaan yöllä. Äänet eivät kantaudu tänne niin hyvin puiden suojan vuoksi. Ja paikka on muutenkin leppoista.”

”En ihmettele yhtään, miksi pidät Invernessistä niin paljon”, Adrianna sanoi hieroen käsivarsiaan.

”Onko sinulla kylmä?” Jamie kysyi heti huomattuaan tytön eleen.

”Voi ei, ei”, Adrianna naurahti, mutta Jamie riisui jo omaa päällystakkiaan.

”Ota tämä”, Jamie sanoi asetellen sen Adriannan olkapäille.

”Kiitos”, Adrianna sanoi nyökäten ja hymyili, eikä hän suinkaan raaskinut sanoa, ettei hänellä kovin kylmä ollut, sillä Jamien huolehtiva ele oli ollut jotenkin niin… lämmin.

Adrianna tuijotti hetken aikaa lampea ja sen pinnasta heijastuvia tähtiä. Kuutamoa ei sinä yönä ollut lainkaan, mutta tuhannet pienet tuikut toivat valoa pimeään huntuun. Tyttö hymyili itsekseen ja Jamie tuijotti häntä. Jamie tuijotti Adriannaa kuin lumoutuneena jostakin taiasta. Tätä ei pitänyt tapahtua. Mutta ehkä hän saisi vielä uskoteltua itselleen, että Adrianna piti häntä ystävänään, ei minään muuna. Ja jos se kävisi liian tiukaksi – Jamie ei edes halunnut kuvitella sitä, jos hän itse olisi aiheuttanut Adriannalle mielipahaa viemällä tältä ystävän. Hän ei ymmärtänyt kuinka oli niin pienessä ajassa voinut menettää jonkin osan itsestään tuolle jumalaiselle olennolle, joka ei edes ollut hänen lajiaan. Mutta jokin Jamiessa halusi suojella tuota epäonnista, mutta niin hyväsydämistä tyttöä kaikilta vaaroilta. Oli itse asiassa halunnut jo siitä lähtien, kun hän oli pelastanut Adriannan ensimmäistä kertaa. Jamie heräsi kohta omista kuvitelmistaan ja ravisti päätään. Herää Jamie, hän ei ole sinua varten. Hän on ihminen.

Adrianna käänsi katseensa poikaan hymyillen ja jos Jamie koskaan olisi punastunut, hän olisi luultavasti punastunut sillä hetkellä. Siitä hän sai kiittää onneaan, että hän nolostui hyvin harvoin. Kaikki oli selitettävissä järjellä – myös se, miksi Adrianna veti häntä puoleensa.

”Kiitos”, Adrianna kiitti toistamiseen.

”Eipä kestä”, Jamie hymähti ja käänsi katseensa myös lammelle.