Sinä iltana ei ollut kovinkaan turvallista liikkua Foyers-nimisen pikkukaupungin läheisessä metsässä. Vaikka taivas oli selkeä, tähdet tuikkivat kirkkaasti ja kuu möllötti, kaihtoivat ihmiset automaattisesti kulkemista sen lävitse yöaikaan. Mutta jotkut uskalikot vähät välittivät metsän vaaroista ja kammoksuivat mieluummin Loch Nessin kuvitteellista hirviötä.

"Adrianna, ala tulla jo!"

"Brian, tämä ei ole hyvä idea", nuori nainen vastasi kauempaa. "Meidän pitäisi –"

"Mennä takaisin häntä koipien välissä?" Brianiksi kutsuttu pellavapäinen poika kysyi. "Tule nyt vain. Minä kyllä suojelen sinua kaiken maailman pedoilta."

Tyttö, jonka suklaanruskeat, kiharat hiukset oli sidottu palmikolle, epäröi hieman ennen kuin tarttui pojan ojennettuun käteen. Hänestä ei ollut kovinkaan hauskaa, että peloilla vain leikittiin, mutta mitäpä tyttö ei olisi tehnyt poikaystävänsä puolesta – varsinkin yleensä niin epäonninen tyttö kuin Adrianna Drake. Oli ihme, että hän oli saanut poikaystävän. Yleensä häntä kohtasivat vain onnettomuudet, eikä tällaiset ihmeet. Mutta kaipa niitäkin elämässä muutama sallittiin. Adrianna kulki niin ollen Brianin johdattamana syvemmälle metsään. Tyttö oli kuitenkin mieluummin varuillaan kuin uhkarohkea – vaikka sitäkin hän oli tietyissä tilanteissa. Hän oli kuulevinaan jotakin Brianin vetäessä häntä ja katsahti taakseen näkemättä mitään. Hän ehti miettiä mitä kaikkea metsässä mahtoi vaania, mutta huomasi ajatelleensa liian kauan.

Vaaleatukkainen poika oli vetänyt hänet siinä vaiheessa jo eteensä ja painanut yhtä puunrunkoa vasten. Sillä samaisella hetkellä heidän huulensa kohtasivat intohimoisesti – tai se oli intohimoista lähinnä Brianin puolelta – mutta Adriannan mieltä kalvoivat kaikki vaarat, joista hänen isänsä, kaupungin poliisimestari oli kertonut. Pojan kädet etsiytyivät Adriannan maantienruskean lyhythihaisen paidan alle ja kylmä kosketus sai tytön värähtämään. Mutta Adrianna tiesi, ettei hän itse halunnut sitä vielä. Hän ei oikeastaan edes tiennyt, miksi oli suostunut tulemaan mukaan tähän paikkaan.

"Brian", tyttö sanoi painaen omat kätensä pojan käsivarsille. "Ei."

"Mitä ei?" Brian jatkoi tytön suutelemista.

"Ei vielä", Adrianna pyysi ja nosti pojan kädet pois kyljiltään.

"Adry. Kuinka hiton kauan sinä luulet minun odottavan?" Brian kysyi ja alkoi tulistua. "Hitto vie, minä toin sinut tänne siksi, että sinun ei tarvitse tehdä sitä kotonasi. Tai minun kotonani."

"Brian, minä en halua sitä nyt", Adrianna vastasi.

"Ja koska sitten? Viimeiset kolme kertaa olet tehnyt saman tempun! Minulle alkaa riittää!" poika huusi. "Tästä ei tule yhtään mitään. Sinä leikit siveellistä pikkupentua, etkä ole koskaan valmis."

"Senkö takia sinä olet minun kanssani?" Adrianna kysyi uskomatta korviaan. "Päästäksesi housuihini? Sekö on sinun tavoitteesi?"

"Meillä miehillä on… tarpeita", Brian vastasi mulkaisten Adriannaa. "Joten unohdetaan äskeinen ja jatketaan."

"Ei", Adrianna sanoi jämäkästi ja nosti kätensä heidän kasvojensa väliin. "Minä en tahdo sitä."

"Voi hitto, onko sinun pakko olla noin härkäpäinen!" Brian huusi. "Tästä ei tule mitään. Se on ohi. Minä en jaksa sinun oikkuiluasi enää."

Adrianna tuijotti tyhjyyttä ja nielaisi. Niin, mitä hän olikaan ajatellut ihmeistä? Brian kuului samaan epäonnenlohkoon kuin kaikki muukin hänen elämässään. Hän oli tehnyt jälleen kerran virheen, mutta ei tiennyt oliko virhe siinä, että hän oli tutustunut Brianiin, vai siinä että omisti vielä itsesuojeluvaiston. Brian kääntyi vihaisena selin Adriannaan ja marssi eteenpäin. Tyttö huomasi sen muutaman sekunnin päästä, kun kyynel oli karannut hänen silmäkulmastaan. Hän päätyi lopulta juoksemaan Brianin kiinni, sillä ei tiennyt mitä tehdä.

"Brian!"

"Älä seuraa minua", poika käski jäätävästi. "Se on ohi. Finito. Tajusitko? Vie siveellinen naamasi johonkin muualle, sillä minä en halua sitä enää nähdä."

Brian katsahti tyttöön viimeisen kerran ja käänsi selkänsä uudestaan. Tällä kertaa Adrianna ei lähtenyt seuraamaan poikaa, niin kovasti kuin olisi tahtonutkin. Tämän välinpitämätön ja kylmä käytös rikkoi hänen rintansa pahimmin. Ei se, että tämä ei oikeasti rakastanut häntä, eikä se, mitä tämä oli yrittänyt. Vaan se, miten hän kohteli häntä. Kuin jonkinlaista palkintoa, jonkinlaista omaisuutta, eikä lainkaan kuin tyttöystävää. Tai entistä sellaista, kuinka sen nyt halusi sitten mainita. Adrianna oli joka tapauksessa liian rikki ajatellakseen mitään. Hän katsoi Brianin loittonevaa selkää henkeä vetämättä, sanaa sanomatta ja silmää räpäyttämättä. Vasta sen jälkeen hänen henkensä alkoi höyrystyä viileässä yöilmassa.

Se oli vasta muutama minuutti tapahtuneen jälkeen, kun Adrianna kuuli pöllön huhuilua ja rapinaa pusikosta. Mutta sen jälkeen hän kuuli jotakin, mitä hän ei olisi halunnut kuulla. Murinaa. Se sai hänet tuijottamaan tiiviisti eteenpäin ja kääntymään hitaasti ympäri. Se saattoi olla vain koira, tai niin tyttö ajatteli. Olisipa ollutkin. Mutta kun tyttö kääntyi ympäri hitaasti, hän näki kiiluvat silmät ja harmaan turkin. Hänen edessään seisoi valtavankokoinen susi, joka katseli häntä hampaat irvessä. Hän oli tiennyt, ettei hänen olisi pitänyt mennä metsään sinä iltana. Hän oli juuri tällaisten vaarojen vuoksi pysytellyt poissa sieltä. Ja nyt se mitä oli hänen mielessään, oli tarve päästä pois mitä pikimmiten.

Susi huomasi miltei heti, kun Adriannan syke alkoi kiihtyä ja pakokauhu nousta. Tytön sydän oli hypännyt kurkkuun asti ja susi vain jatkoi murisemistaan. Mutta jos tyttö olisi uskaltanut katsoa sen silmiin, hän olisi nähnyt, että niissä oli jotakin inhimillistä – jotain mitä normaaleilla susilla ei ollut. Eikä se ollut – niin kuin hän uskoi – normaalia suurempi susi, sillä tuo eläin tiesi tasan tarkalleen mikä oli. Hän oli mies, alfauros, sellainen, jonka kaikki naaraat halusivat. Ja hän tiesi tasan tarkkaan mitä halusi. Ruokaa.

Adrianna sai jalkansa liikkeelle ja ampaisi nopeaan juoksuun. Tytön palmikko hakkasi hänen selkäänsä ja adrenaliini virtasi suonten lävitse. Susi ampaisi perään ja Adrianna tiesi, ettei hänellä ollut paljoakaan mahdollisuuksia nopeaa eläintä vastaan. Mutta hänen oli pakko edes yrittää. Joskin sekin oli kovin turhaa, sillä susi nappasi kiinni hänen housunlahkeestaan, kun he olivat juosseet viitisenkymmentä metriä. Adrianna liukastui mullan pettäessä hänen altaan ja kaatui maahan lyöden päänsä takanaan olevaan kiveen – ja kovaa. Viimeinen asia, jonka hän ehti nähdä, oli se, että toinen samantyyppinen susi hyökkäsi häntä jahdanneen suden kimppuun. Sen jälkeen maailma pimeni.



*



Tummat hiukset omistava nuorukainen istui vierashuoneen pehmeällä, samettipäällysteisellä tuolilla ja luki sylissään lepäävää kirjaa toisesta maailmansodasta. Vaaleansiniset silmät kiirivät rivien välejä umpeen tiheään tahtiin sanojen painuessa päähän yhtä nopeasti. Pojan hienopiirteiset kasvot olivat täysin ilmeettömät. Välillä hänen katseensa harhautui kuitenkin sängyllä makaavaan nuoreen tyttöön, jonka hän oli edellisiltana kantanut metsästä kotiin. Hänellä ei ollut mitään aistimusta siitä, kuka tämä nuori neito pulassa mahtoi olla, mutta eiköhän se selviäisi viimeistään, kun tämä heräisi. Olettaen, että hän olisi paikalla silloin.

Jamie Harte tuijotti tutkivasti kauemmaksi lukulasiensa päältä. Itse asiassa, jos tarkkoja oltiin, se katse kohdistui avoimena olevaan oven taakse, jonka ohitse näytti silloin tällöin käyskentelevän palvelijoita. Poika huokaisi tukahtuneesti, sillä huolestuneet katseet eivät tehneet siitä hänelle yhtään helpompaa. Jollei hän olisi edellisiltana käynyt veljensä kimppuun, tämä olisi tappanut tytön – tai pahempaa, tehnyt tästäkin sellaisen olennon, joita he olivat itse.

Aivan, Harten perhe ei ollut täydellinen. Heillä oli pieni – miten sen nyt sanoisi – karvainen ongelma. Joka ikisenä täysikuun yönä he muuttuivat koiran sukulaisiksi – raaemmiksi kuin nuo kotieläimet itse. Silloin he turvautuivat metsän pimeyteen pitääkseen salassa sen olennon, joka heissä asui. Jamie Harte, kuten arvata saattaa, oli aina saanut olla perheensä pelastaja. Hänen isänsä antoi liikaa valtaa vieteilleen ja samoin tekivät hänen äitinsä ja veljensä. Nuoriherra oli aina saanut olla se, joka esti heitä tekemästä jotakin typerää – ja yleensä se oli koitunut hänelle itselleen harmiksi. Silläkin hetkellä hänen selkäänsä koristivat raapimisjäljet, syvät haavat, mutta kipuaan hän ei näyttänyt muille. Hän oli niin tottunut näyttelemään sitä sankaria, jota aina kiitettiin päivän pelastamisesta. Ei sillä, että hän olisi kovinkaan paljon nauttinut siitä, mutta se oli jo rutiininomaista.

Impulsiiviset silmät kiinnittyivät nyt tyttöön, jonka nuoriherra oli kuullut liikkuvan. Tai lähinnä hän oli kuullut lakanoiden kahinaa, mutta sekin kertoi, että tyttö taisi olla päällisin puolin kunnossa. Jamien olisi huokaissut helpotuksesta, jos olisi sillä hetkellä uskaltanut. Tämä tyttö oli ensimmäinen, jolle oli sattunut jotakin vakavampaa. Yleensä ne onnettomat, jotka olivat päätyneet Stephenin tielle, olivat saaneet naarmuja tai haavoja, muttei mitään sen vakavampaa. Tämä tyttö oli vähintäänkin saanut aivotärähdyksen ja lääkäri oli ihmetellyt, ettei mitään sen vakavampaa.

Jamie havaitsi tytön liikkuvan hieman rauhattomasti ja avaavan vihdoinkin silmänsä. Hän muisti yhä elävästi, kuinka tyttö oli retkottanut hänen käsivarsillaan, kun hän kantoi tätä lähimpään mahdolliseen hoitopaikkaan, toisin sanottuna omaan kotiinsa. Lääkäri oli lähellä ja hänestä huolehdittiin. Vaikka ei ollut herra Harten tapaista sallia kotiinsa yövieraiksi ketään muita, kuin rikkaampia ihmisiä, oli tämä tyttö pienoinen poikkeus, sillä heidän vuokseen hän oli siinä tilassa. Tai Stephenin vuoksi ja poika oli lukittunut omaan huoneeseensa rypemään jossain itsesäälin valtameressä.

"Huomenta", Jamie sanoi katsoen kirjansa sivuja – hänen tapaistaan ei ollut ottaa kontaktia muihin aivan heti. "En nousisi sinuna aivan heti. Taisit saada eilisiltana melko pahan aivotärähdyksen."

"Missä minä olen?" hentoinen varpusääni kysyi.

"Harten kartanossa", nuoriherra vastasi kohteliaasti. "Löysin sinut eilisiltana metsästä melko surkeassa kunnossa ja raahasin tänne."

"Ai niin", tyttö sanoi ja nousi hitaasti istumaan. "Siellä oli susia ja ne…"

"Eikö neitiä ole kielletty liikkumasta metsässä?" Jamie kysäisi piruuttaan. Sillä hetkellä hänen nimittäin teki mieli olla hieman pirullinen, jos tyttö syyttäisi näkemiään "susia" kaikesta. Mitäpä oli tullut metsään.

"Minä…", ruskeatukkainen tyttö yritti puolustella itseään. "On, mutta…"

"Saanko tiedustella nimeänne?" Jamie kysyi.

"Adrianna", tyttö vastasi hiukan hämmentyneenä. "Adrianna Drake."

"Drake?" Jamie lähti miettimään. "Poliisipäällikkö Richard Draken tytär? Kenties vanhin siitä tyttölaumasta?"

"Itse asiassa toisiksi vanhin", Adrianna vahvisti nyökäten hieman nolostuneesti. Hän ei ollut koskaan ennen kuullut kenenkään kutsuvan häntä ja hänen sisaruksiaan tyttölaumaksi. Jostain syystä hän halusi selittää enemmän. Niin hän teki aina kun häntä alkoi hermostuttaa. Selitteli. "Keskimmäinen, jos kaksoset lasketaan tismalleen samanikäisiksi. Tosin heillä on ikäeroa vaivaiset kaksi tuntia."

"Vai niin", Jamie totesi ilmeettömästi painaen katseensa taasen kirjaan.

"Hetkinen. Harte? Se Harte?" Adrianna tajusi hieman myöhässä. Ainakin poika puhui jotakin Harten kartanosta.

"Tunnetko montakin?" Jamie kysyi sarkastisesti nostaen katseensa vain hetkellisesti tyttöön.

"Mikä on nimesi?" tyttö kysyi, mutta poika päätti keskittyä kirjaansa ja pysytellä hiljaa.

Adrianna kohautti kulmiaan hiukan turhautuneesti pojan käytökselle. Se ei ollut ehkä parasta mahdollista, mutta parempi tietysti se, kuin raivostuttava käytös. Ilmeisesti tämä Harten poika halusi pysytellä anonyymina ja eristäytyneenä yksilönä. Ja minkäs tyttö sille mahtoi? Jos poika halusi, niin halutkoon. Ei Adriannalle ollut mitenkään pakollista tietää hänen nimeään. Sillä samalla hetkellä hän heitti peiton pois päältään ja pudotti jalkansa sängyn reunan ylitse. Jamie huomasi tytön aikeet ja sulki kirjat kannet äänekkäästi – ihan kuin tämä olisi yrittänyt protestoida tytön lähtöä vastaan.

"Mihin sinä olet menossa?" hän kysyi.

"Kotiin", Adrianna vastasi mulkaisten tätä – miksi hänen sitten pitäisi olla yliystävällinen, jos ei pojankaan täytynyt?

"Siitä vain yrittämään", Jamie sanoi sarkastisen kehottavasti. "Onnittelen, jos pääset ulko-ovelle asti."

"Meinaatko etten pysty?" tyttö kysyi.

"Huomioon ottaen, että vietit pari tuntia ottaen lukua ja sitten vielä simahdit loppuyöksi, niin kyllä. Meinaan", Jamie sanoi noustessaan tuolista ja käveli yhden pitkän askeleen eteenpäin.

Adrianna tuijotti häntä epäuskoisesti – jopa hieman vihaisesti pojan välinpitämättömästä käytöksestä – ja nousi ylös sängystä. Häntä kieltämättä kyllä huimasi, mutta tyttö otti silti itsepintaisesti muutaman horjuvan askeleen eteenpäin. Mutta niiden muutaman askeleen jälkeen hänen tasapainonsa petti. Jollei Jamie olisi tarttunut hänen käsivarsiinsa ja pidellyt häntä pystyssä, olisi tyttö maannut nyt lattialla pitkin pituuttaan.

"Jospa minä kuitenkin heitän sinut kotiin? Tuossa kunnossa sinä et kävele pariakaan metriä kaatumatta", Jamie ehdotti toinen paksuhko kulmakarva kohoten.

"Olkoon sitten", Adrianna suostui, vaikkei ollut hänen tapaistaan ottaa almuja muilta. Isä oli opettanut hänet vahvaksi, mutta tällä hetkellä sellaisen teeskenteleminen ei kerta kaikkiaan onnistunut. Jalat olivat maitohapoilla jo muutaman askeleen jälkeen, eikä hänen elimistönsä ollut vielä täysin toipunut tajuttomuudesta ja pitkästä yöunesta.

Jamie piteli kiinni tytön kädestä ja talutti hänet ensin ulos huoneesta ja sitten he jatkoivat matkaa valtavan kartanon ulko-ovelle. Adrianna vilkuili ympärilleen ja painoi pienetkin yksityiskohdat talosta mieleensä aivan kuin hän olisi ajatellut murtautuvansa sinne myöhemmin. Mutta ei, ei poliisipäällikön tytär, ei koskaan. Adrianna oli kunnon ihminen, vaikkakin niin pirun epäonninen.

Jos tyttö olisi vielä uskonut satuihin ja tarinoihin, olisi tämä varmaan ollut niitä hetkiä, jolloin hänet pelastanut prinssi veisi hänet alttarille. Mutta ei, Adrianna ei ollut enää niin nuori ja naiivi, että olisi uskonut sellaista tapahtuvan. Sen sijaan hän vain uskoi olevansa koko maailman epäonnisin tyttö. Tilanne, jossa nuori poika talutti häntä ulos auringonvaloon, joka ainoastaan lopulta sokaisi hänet hetkellisesti, oli huvittava ja samalla nolostuttava, eikä Adrianna saattanut estää punan kohoamista poskilleen. Hän käänsi päänsä poispäin pojasta, jottei tämä näkisi.

Hän ei nähnyt kunnolla eteensä, ennen kuin Jamie veti häntä olkapäistä viittoen pysähtymään. Hän oli lähes törmätä metallinhohtoiseen Mersuun, jonka poika ehti juuri ja juuri estää. Jamie avasi herrasmiesmäisesti hänelle oven ja auttoi hänet sisälle. Joskaan Adrianna ei kuvitellut sen olevan mitään muuta, kuin pelkkää auttamista. Kuinka hän olisi edes voinut kuvitella jotain muuta? Nojaa, tietysti hän olisi voinut kuvitella jonkin sortin ystävyyttä, mutta eipä hän ehtinyt miettiä sitäkään yrittäessään lämmittää itseään pojan kylmän, sarkastisen käytöksen hohkatessa hänen suuntaansa. Niinpä tyttö istui mukisematta pehmeälle penkille, kun Jamie löi autonoven kiinni. Adrianna tuijotti ikkunasta ulos ja huokaisi. Poika puolestaan siirtyi toiselle puolelle autoa ja tyttö tunsi viileän tuulahduksen käsivarrellaan ja toisella kyljellään, kun ovi aukesi ja Jamie astui sisään.

Kun avain oli virtalukossa ja Jamie kääntänyt sitä myötäpäivään, auton moottori alkoi kehrätä hiljaisesti. Varovasti poika painoi kaasua ja lopulta kaasutti lisää niin, että he pääsivät kunnon vauhtiin. Ylinopeuteen Jamie ei kuitenkaan syyllistynyt. Renkaat rahisivat hiekkatietä vasten, kun hopeanuoli kiiti eteenpäin. Adrianna nojasi kyynärpäällään ikkunaan ja piti kämmentään paistavan auringon edessä. Valo häikäisi häntä kiitettävästi, mutta Jamie ei tuntunut olevan moksiskaan – no tosin hän ei ollut viettänyt unessa viimeistä kahtatoista tuntia.

"Laske nyt edes se lippa alas", Jamie sanoi.

Adrianna ei oikeasti uskaltanut tehdä juuri mitään niin hienossa ja tuliterässä autossa – kaiuttimissakin oli vahvistimet ja bassot. Auto liikkui tasaisesti, eikä kiihdytyksessäkään voima tullut liian kovaksi. Lopulta Adrianna loi pienen hymynpoikasen kasvoilleen ja laski lipan alas. Sen alta paljastui peili, josta tyttö näki kasvonsa ensi kertaa sinä päivänä. Hitto, hän näytti nuhjuiselta. Hiukset olivat aivan takussa ja kasvot olivat hiukan kalpeahkot. Joskin ne oli mitä ilmeisimmin puhdistettu edellisiltana, vaikkei hän ollut mitään tajunnutkaan. Vaatteissa oli yhä hiukkasen multaa, joskin siitä oli suurin osa ravissut pois. Tyttö huomasi Jamien tarkkailevan häntä sivusilmällä – tiedä sitten miksi, vai oliko se vain jonkinlainen kummallinen tapa. Adrianna puolestaan laski kädet syliinsä ja tuijotteli niitä.

He ehtivät ajaa jonkin matkaa – sillä matka Harten syrjäseuduilla sijaitsevalta kartanolta pikkukaupunkiin asti oli kiitettävän pitkä. Tai no, ehkei pitkä matkaltaan, mutta ruuhka-aikaan kyllä. Ja kas kummaa, pian hopeinen Mersu yritti tulvia massan mukana, vaikka erottui siitä komeudellaan ja kalleudellaan. Jamie piti toista kättään ratissa ja toisella hän nojasi ikkunaan. Adrianna ajatteli pojalla olevan melko rautaiset hermot – toisin kuin hänen omalla isällään. Herra Drake kun tuppasi huutamaan liikenteessä ja tööttäilemään minkä ehti. Ja varsinkin, jos hän juuttui ruuhkaan. Tyttö ihmetteli, miten hän ei ollut koskaan saanut sakkoja. Adriannaa alkoi vähitellen häiritä kuitenkin se, että Jamie tarkkaili häntä koko ajan, mutta ei hän raaskinut sanoa mitään vaan yritti olla mahdollisimman luonnollisesti.

Jamie puolestaan ei itsekään oikein tiennyt, miksi hän seurasi tytön olotilaa. Kai hän oli hiukkasen huolissaan, sillä olihan tyttö ollut vähällä tulla purruksi. Sitä paitsi, joka päivä ei metsässä törmää suteen, joka hyökkää kimppuun. Ja varsinkaan sellaiseen, joka on yleensä aivan tavallinen – vaikkakin rikas – ihminen. Hänen vaaleansiniset silmänsä koikkelehtivat puolelta toiselle, peilistä peiliin ja hän painoi varovasti kaasua aina kun jono liikkui. Matkasta ilmeisesti oli tulossa tylsä. Mutta itse asiassa hyvällä tapaa tylsä. Tai siis, kaikki ne tytöt, joita hän oli joskus kuskannut, olivat hölöttäneet koko automatkan asioista, joista Jamie ei ollut kiinnostunut ja se jos mikä teki automatkasta helvetillistä. Sitä paitsi, jokainen oli yrittänyt flirttailla hänelle ainakin jollain tapaa. Mutta poliisipäällikön tytär näytti pysyttelevän hiljaa. Jamie aisti, että tämä oli vaivaantunut ja mitä ilmeisimmin siitä, että hän tuijotteli tätä vähän väliä ikään kuin peläten tytön menettävän tajunsa millä hetkellä hyvänsä. Okei, ehkä hänen pitäisi lopettaa. Jamien täytyi kuitenkin myöntää, että tytöllä oli ihailtavaa kärsivällisyyttä.

Ruuhka sai auton kuumenemaan, mutta juuri kun se oli lämmennyt ihon korkeimpaan kuumuuspisteeseen asti, ennen kuin ehti hikoilla itsensä kuiviin, jono laantui ja Jamie pääsi jälleen kaasuttamaan. Kuumuus ei välttämättä tehnyt hyvää, jos oli maannut tajuttomana edes vähän aikaa. Siksipä hän painoi tuuletuksen päälle. Koneet alkoivat puhaltaa viileää, jotakuinkin kahdeksassatoista asteessa virtaavaa ilmaa auton sisälle. Adrianna ei ainakaan tehnyt mitään kummallista, joten poika tulkitsi äskeisen hyväksi ideaksi. Tosin hän ei tiennyt olisiko tyttö edes viitsinyt mainita, jos hänellä olisi kylmä. Jamie vilkaisi jälleen kerran oikealle puolelleen. Adrianna pyyhkäisi otsaansa ja heilautti hiukset pois kasvoiltaan. Nojaa, ei Jamie kieltänyt, etteikö tuo hullumman näköinen ollut, mutta hän ei ollutkaan Stephen. Pois se hänestä. Poika käänsi samassa katseensa takaisin tiehen.

"Jamie", hän vastasi tytön kauan aikaa sitten esittämään kysymykseen.

"Häh?" Adrianna käänsi päänsä kohti poikaa kummeksuen.

"Jamie", poika sanoi. "Se on minun nimeni."

"Okei", Adrianna nyökkäsi hieman hämmentyneenä. Hänellä ei ollut mitään tietoa, miksi poika oli päättänyt kertoa sen aivan yhtäkkiä.

Jamie tunsi Foyersin kuin omat taskunsa, vaikka asuikin parin kymmenen kilometrin päässä pikkukaupungista. Hän oli monesti ollut kaupungissa ja pikkulapsena viettänyt melko monta vuotta isovanhempiensa luona kaupungin reunalla. Tosin se oli silloin kun he vielä elivät. Jamien isoäiti oli kuollut pari vuotta takaperin. Poika parkkeerasi auton rotvallin reunaan ja astui ulos autosta. Itse asiassa Adrianna oli kiipeämässä jo itse ulos, mutta Jamie auttoi hänet siitä huolimatta pystyyn. Kun hän oli todennut, että tyttö myös pysyi pystyssä, eikä kaatunut ensimmäisellä askeleellaan, hän päästi irti tämän käsivarresta. Adrianna seisoi paikallaan hetken aikaa sanoakseen kiitoksen, mutta oikeastaan hän keräsi voimia astellakseen sisään kotitaloonsa. Eihän hän suinkaan halunnut, että hänet talutettiin huoneeseensa asti.

"Kiitoksia, Jamie", Adrianna nyökkäsi. "Vai pitäisikö sanoa herra Harte?"

"Jamie käy hyvin, kiitos. Minulle tulee liian vanha olo, jos minua kutsutaan herraksi, ymmärräthän?" poika virnisti. "Pääset varmaan sisälle asti?"

"Pääsen pääsen", Adrianna vähätteli hiukkasen. "Kiitos nyt kumminkin. Minä tästä menen."

"Nähdään", Jamie huikkasi tytölle tämän käveltyä hiukkasen eteenpäin.

Poika siirtyi kuskin puoleisen oven taakse ja avasi sen. Yhdellä sulavalla liikkeellä hän istui jo pehmeällä penkillä ja seurasi katseellaan – hiukan varoen – kun Adriannan isä avasi oven ja tyttö asteli sisään. Nyt Adrianna olisi sitten isänsä huostassa. Jamieta vaivasi kuitenkin yksi asia.

"Nähdään?" Jamie kysyi itseltään ironisesti, tarttui rattiin ja kaasutti pikaisesti pois paikalta.