”Missäs sinä olet ollut?” Stephen kysyi Jamien astuessa sisään märkine hiuksineen.

”Ulkona”, Jamie vastasi veljelleen tämän suljettua oven.

”Kenen kanssa?” Stephen kysyi vihjaillen. Mitä muuta häneltä saattoi edes odottaa?

”Adriannan”, Jamie sanoi huolettomasti, vaikka tiesi, että Stepheniä se ei välttämättä miellyttäisi. Ja nimenomaan sen vuoksi, että hän oli miltei purrut tätä – tai olisikin purrut, jollei Jamie olisi ehtinyt väliin.

”Adriannan?” Stephen kurtisti kulmiaan ja yritti muistella. Mutta hänen muistiinsa tunkeutui vain se yksi Adrianna, joka oli poliisipäällikön tytär ja – ei, hän ei halunnut miettiä sitä nyt. ”Adrianna Draken? Poliisipäällikkö Draken tyttären?”

”Sama ihminen”, Jamie sanoi huolettomasti.

”Miksi?” vanhempi veli kysyi. Stephen ei halunnut ymmärtää, miksi Jamie luonteensa vastaisesti alkoi roikkua jonkun toisen käsipuolessa – tässä tapauksessa Adriannan - vaikka lähdettyään heidän kartanostaan, tyttö oli ollut jo kunnossa.

”No miksi nyt yleensä ollaan ulkona?” Jamie ravisteli päätään.

”Treffeillä?” Stephen kurtisti kulmiaan.

”Ei. Ei treffeillä”, Jamie naurahti. ”Tapasin hänet sattumalta kaupungilla ja kysäisin miten hän voi.”

”No miten hän voi?” ruskeahiuksinen mies kysäisi.

”Paremmin. Itse asiassa oikein hyvin”, mustahiuksinen nuorukainen vastasi palvelijan tullessa ottamaan häneltä takin pois. ”En nähnyt hänessä puremajälkiä tälläkään kertaa. Ole huoleti Stephen, hän on puhdas.”

”Sinun ei olisi tarvinnut mennä katsomaan häntä”, Stephen sanoi. ”Jos hänellä ei kerran ollut puremajälkiä silloinkaan.”

”Halusin vain varmistaa”, nuorempi poika väitti.

”Sinä halusit vain varmistaa?” Stephen naurahti. ”Jamie, sinä tuskin puhut ventovieraille, mutta haluat varmistaa nyt, että hän on kunnossa? Älä viitsi Jamie, sinä pidät hänestä.”

”Ja pyh”, Jamie tuhahti. ”Ystävänä ehkä.”

”Ystävänä ja ystävänä”, Stephen naurahti. ”Myönnä se Jamie, sinä tunnet jotakin.”

”Ehkä vain näen hyvin epäonnisen ihmisen, jota haluan auttaa”, Jamie ehdotti kohauttaen olkiaan.

Stephen hymähti ja hymyili kuin tietäen jotain, mitä Jamie ei tiennyt. Nuoriherra vilkaisi veljeään kurtistaen kulmiaan hyvin varoittavasti, mutta myös kysyvästi. Stephen keinutteli päätään virnistellen kuin mikäkin mielenvikainen, kunnes näytti muistavan jotain.

”Hän ei ole meidän kaltaisemme”, Stephen vakavoitui. ”Jamie, sinun on jätettävä hänet rauhaan.”

”Rauhoitu”, Jamie naurahteli. ”Minä en ole kiinnostunut hänestä.”

”Hän ei ole ihmissusi, Jamie”, Stephen katsoi veljeään ankarasti.

”Minä tiedän sen vallan hyvin, Steve”, mustahiuksinen totesi. ”Hän vain on mukava keskustelukumppani. Järkevämpi kuin monet muut.”

”Jamie, sinä tuskin puhutkaan kellekään ja nyt väität hänen olevan mukava keskustelukumppani”, Stephen ärjäisi. ”Mikä ihme sinuun on mennyt?”

”Ei yhtään mikään, veli hyvä, ei yhtään mikään”, Jamie sanoi hymyillen. ”Mutta harvoin sitä tapaa aivan normaalin nuoren naisen, joka ei roiku perässäni jättäen kuolavanaa jälkeensä.”

Stephen huokaisi ja pamautti kädet kylkiinsä. Jamieta oli turha yrittää luisuttaa radaltaan, se poika oli aivan liian viisas sellaiseen. Niinpä vanhempi veli luovutti, sillä tiesi, ettei hän ainakaan saisi mitään muutosta aikaan. Se olisi joko isä tai William. Ehkäpä Tonylle olisi parasta puhua tästä asiasta ja täydessä hiljaisuudessa – eiväthän Harten perheen lapset voineet aiheuttaa skandaalia. Tai no, käytännössä se ei ollut vielä skandaali, mutta lähes varmuudella se tulisi olemaan sellainen. Stephen pystyi näkemään sen jo tabloidien otsikoissa: ”Harten nuorin vesa ja poliisipäällikön tytär – onnea onnettomuudessa?”. Sitä paitsi, heillä ei ollut varaa menettää mainettaan, mikäli Jamie päätyisi juorupalstoille – ja sinne hän tätä menoa päätyisikin.

”Muistathan, että huomenna on hyväntekeväisyysjuhlat?” Stephen muistutti vielä ennen kuin katosi kirjastoon huokaisten.

Jamie katsahti veljensä perään ja kohautti kulmiaan. Sen jälkeen poika otti muutaman askeleen kohti portaikkoa noustakseen ylös huoneeseensa. Hyväntekeväisyysjuhlat, niinpä tietysti. Harten perhe menisi juhliin, isä puhuisi ehkäpä muutamalle arvohenkilölle ja Jamie seisoisi jälleen kerran seinustalla – Williamilla kun oli vaimo mukanaan ja Stephen metsästi naisia tapansa mukaan. Jamiella ei olisi jälleen kerran kerta kaikkiaan mitään tekemistä. Pyöritettyään päätään poika nousi portaat ylös.



Seuraavana aamuna oli kovin aurinkoista ja Jamie heräsi mitä epämukavimmalla tavalla. Stephen oli näköjään päättänyt aivan piruuttaan kokeilla Jamien hermoja kalauttamalla pataa kauhalla – ja lujaa. Jamien korvissa vinkui vielä kymmenen minuuttia herätyksen jälkeen. Jamie manasi Stephenin huumorintajua ja nousi istumaan.

”Helvetti, Steve”, Jamie sadatteli.

”Siisti suusi”, Stephen sanoi. ”Ja se on Stephen.”

”Steve se on minulle”, Jamie sanoi.

”Hyvää huomenta päivänpaiste!” kuului ovelta hyväntuulinen toivotus.

Oviaukossa seisoi hiukan vanhempi mies, jolla hieman yli olkapäiden ulottuvat tummanruskeat hiukset. Tai no, luonnostaan ne ulottuivat olkapäiden ylitse, mutta mies oli sitonut ne kiinni. Tämän tekopirteä hymy kruunasi Jamien varsin kamalan aamun.

”Huomenta William”, Jamie tuhahti. ”Olitko sinä kenties mukana Steven ideassa?”

”No, en voi kieltääkään”, William myhäili.

”Te perhanan…”, Jamie alkoi sadatella jälleen.

”Siisti suusi!” huudahtivat William ja Stephen samaan aikaan.

Jamie pyöräytti silmiään ja nousi ylös marssien vaatekaapilleen. Pian nuoren miehen ylävartalo sai peitokseen vasta silitetyn – tai oikeastaan edellisiltana silitetyn – tummansinisen kauluspaidan. Hän veti myös ylleen puhtaat mustat housut ja vasta sitten totesi olevansa esittelykelpoinen. Hän katsahti yöpöydällä lojuvaan kelloonsa, joka näytti kahtatoista. Juhlien alkamiseen oli vielä kuusi tuskaista tuntia. Kuusi tuntia, joiden aikana jokaisen Harten hiukset laitettiin – joskin Jamie oli vaatimalla vaatinut, että kukaan ei koske hänen hiuksiinsa – ja niiden tuntien aikana he myös pukeutuivat. Rouva Harten prosessi mahtoi olla kaikista pisin, sillä ei sopinut unohtaa, että hän oli nainen ja hiusten lisäksi hänet meikattiin.

Stephen ja William katosivat ruokasaliin ja jättivät Jamien pukeutumaan ja suorittamaan aamutoimensa rauhassa. Jamie jäikin hetkeksi vain istumaan sängylleen ja tuijottamaan ulos aurinkoiseen säähän, joka epäilemättä muuttuisi sateiseksi viimeistään iltaan mennessä. Poika huokaisi pidättyneesti ja lopulta sai jalkansa liikkeelle ponnahdettuaan ylös. Päivästä tulisi taas yhtä pyöritystä, mutta siihenhän he olivat tottuneetkin.

Jamie saapui ruokasaliin kymmenisen minuuttia veljiensä jälkeen ja istahti omalle paikalleen. Hän tarkisti sitä ennen paitansa olevan suorassa ja nosti päivän lehden käteensä. Hän risti jalkansa kuin mikäkin siniverinen ja alkoi kuljettaa katsettaan tekstissä. Häntä vastapäätä istuva Stephen tuijotti omaa autolehteään kurkistellen kuitenkin välillä pikkuveljensä ilmettä. Jamien vieressä istui William ja tätä vastapäätä istui hänen vaimonsa, kuvankaunis Olivia. Toisessa päässä pöytää istui hänen äitinsä ja toisessa hänen isänsä. Ja jokainen heistä odotti palvelijoiden tuovan aamiaista.

”Voi, missähän nuo nyt viivyttelevät”, parahti Elle miehelleen.

”Ole huoleti rakas, ruoka on valmista varmasti aivan pian”, Tony rauhoitteli nostamatta katsettaan omasta lehdestään. ”Jamie…”

”Niin isä?” Jamie kysyi kohteliaasti kohottaen katseensa tähän.

”Kuulin, että nuorineiti Drake miellyttää sinua”, vanhempi mies kertoi. ”Onko tämä tieto tosi?”

”Kyllä, isä”, Jamie vastasi. ”Mutta ainoastaan ystävänä.”

”Hyvä niin”, Tony mutisi melko hiljaa. ”Sillä emmehän me halua, että salaisuudestamme koituu kellekään haittaa.”

”Emme toki, isä”, nuori poika vastasi kohteliaasti hymyillen. ”Siksi minun ja neiti Draken suhde on vain ystävämielinen.”

Anthony katsahti poikaansa, jonka kasvoilta paistoi tyyneys - ei mitään, mikä voisi todistaa Jamien väitteet vääriksi. Se kelpasi hänelle. Mies nyökkäsi lähes olemattomasti ja käänsi katseensa takaisin lehteensä. Sali hiljeni jälleen, kunnes palvelijat astuivat huoneeseen tuoden tarjottimillaan juotavaa ja syötävää. Saliin leijaili herkullinen juuston ja vastapaistetun leivän tuoksu, joka sekoittui kahvin ja teen aromiin. Jahka jokaisen edessä oli lautanen täynnä aamuisia herkkuja, alkoi huoneessa kuulua ruokavälineiden kilinä.

Kun jokainen oli saanut syötyä tarpeekseen, nousivat he pöydästä yhtä aikaa. Mutta ketkään – lukuun ottamatta Williamia ja Oliviaa – eivät lähteneet samaan suuntaan. Herra Harte suuntasi ylös kohti omaa työhuonettaan, Stephen kohti biljardihuonetta, William vaimoineen kohti verantaa, rouva Harte kohti salonkia ja Jamie kohti omaa huonettaan. Nuorimmainen ei kuitenkaan aikonut suinkaan pysytellä sisällä jokaista tuntia niistä kuudesta, vaan aikoi suunnata heti piirustuslehtiönsä haettuaan ulos puutarhaan.



Iltaan mennessä jokaisesta Harten pojasta oli kuoriutunut komistus – ei sillä, etteivätkö he olisi olleet jo valmiiksi komeita, mutta komeampia ja asteen verran asiallisempia – ja vanhemmasta rouva Hartesta seurapiirikuningatar, puhumattakaan nuoremmasta rouva Hartesta – Oliviasta – joka oli kiharrettuine vaaleine hiuksineen kuin enkeli. Jamie oli pukeutunut mustaan smokkiinsa – jossa olisi omasta mielestään tosiaankin näyttänyt pingviiniltä, jos hänen hiuksensa eivät olisi olleet hieman sekaiset ja pörrössä – ja kiristi vielä kravattinsa.

”Oletteko valmiita?” herra Harte kysyi pojiltaan ja vaimoltaan. Jokainen heistä nyökkäsi. ”Sitten mennään. Tulehan kultaseni.”

Herra Harte lähti taluttamaan vaimoaan kuin herrasmies kohti pihalla odottavaa mustaa limusiinia. William otti oman vaimonsa käsipuoleensa ja Stephen seurasi heidän perässään. Jamie puolestaan kaappasi eteisen pyökkipöydän maljasta oman Mersunsa avaimet. Hän ei koskaan suostunut tulemaan samalla kyydillä veljiensä kanssa, vaan vaati ajavansa paikalle itse. Ja poika oli saanut tässä tahtonsa lävitse. Sitä paitsi, jos heille tulisi akuutti tilanne eteen, Jamien autolla pääsisi livahtamaan nopeasti pois paikalta.

Samaan aikaan kun limusiini lähti pihasta, Jamie tarttui rattiin ja painoi kaasun pohjaan. Pyörät vinkuivat muutaman kerran kun hopeanuoli ampaisi matkaan. Sora rahisi renkaiden alla hetken aikaa, ennen kuin he pääsivät moottoritielle. Matka Invernessiin oli hiukan pidempi kuin Foyersiin, mutta sinne he suuntasivat. Matkalla Jamie mietti keitä kaikkia hän mahtaisi jälleen näissä juhlissa tavata. Oli kuitenkin kyse uuden sairaalan rakentamisesta Invernessiin. Ja pojan isä oli aina enemmän kuin mielellään lahjoittamassa osan heidän suuresta omaisuudestaan hyväntekeväisyyteen.

Invernessin kadut olivat leveämpiä kuin Foyersin. Siksipä Jamie päätti hiukan kiihdyttää vauhtia ja sen ansiosta pääsikin perille Invernessin raatihuoneelle. Tapahtumaan ilmeisesti odotettiin muitakin arvohenkilöitä päätellen siitä, että sen eteen oli levitetty punainen matto. Jamie hymähti kun parkkeerasi autonsa raatihuoneen eteen. Sillä samaisella hetkellä, kun hän astui ulos, alkoivat salamavalot vilkkua ikään kuin hän olisi suurikin tähti. Mutta toimittajia ei varmasti enää olisi hetken kuluttua, kun alkuhuuma olisi ohitse.

Jamie antoi hopeisen Mersunsa avaimet parkkipojalle, joka hyppäsi pian hänen tilalleen ja ajoi auton parkkiin. Jamie jäi portaille odottamaan perhettään, jotka saapuivat miltei heti hänen jälkeensä. Vasta herra Harten astuessa ulos autostaan alkoi toimittajien kuoron ääni yltyä, kun jokainen heistä anoi haastattelua. Ja muutaman sellaisen herra Harte antoikin. Jamie seurasi vierestä, kuinka hänen veljensä poseerasivat ja hymyilivät kameroille ja sanoivat muutaman sanasen. Mutta ei Jamie, hän ei ollut sellaista tyyppiä. Muun perheen jäljessä hän asteli sisälle ja ihme kyllä, tällä kertaa siellä ei ollut aivan kaameaa tungosta. Poika silmäili hetken aikaa alas, jossa ihmiset keskustelivat toistensa kanssa hienoissa hepenissä. Lopulta Jamie itse uskaltautui laskeutumaan portaat alas muiden ihmisten joukkoon.

”Jamie!” poika kuuli heti jonkun huutavan ja ikäväkseen hän joutui toteamaan, että se oli toinen hänen veljistään. Huokaisten hän lipui rauhallisesti tämän luokse – ja naisen, joka oli tällä kertaa hänen kainalossaan.

”Saanko esitellä sinulle Mary Goldstonen, pormestarin tyttären”, Stephen sanoi ja Jamie katsahti tätä varoittavasti, mutta hymyili sitten punahiuksiselle naiselle.

”Neiti Goldstone”, Jamie sanoi kumartaen kohteliaasti. ”Toivottavasti juhlat ovat miellyttäneet teitä.”

”Voi kyllä”, nainen vastasi yllättävän kimeällä äänellä. ”Isäni halusi esittää kiitoksensa tuestanne.”

”No mutta, emmehän me voisi kieltäytyä tällaisesta kunniasta”, Jamie imarteli ja valehteli hiukan siinä samalla – kyllä hän olisi pystynyt kieltäytymään juhlista.

”Stephen tässä kertoi juuri teidän aikovan lahjoittaa sairaalalle sievoisen summan rahaa”, neiti Goldstone kertoi kultaisessa iltamekossaan.

”Niinkö tosiaan?” Jamie kysyi hymyillen hiukan tekaistuksi ja vilkaisi ympärilleen. ”Suokaa anteeksi, mutta minun on poistuttava ihastuttavasta seurastanne. Näin juurikin erään vanhan ystäväni.”

Neiti Goldstone nyökäytti ja Stephen katsoi veljeään hiukan ärtyneenä. Jamie ei voinut uskoa korviaan – mistä lähtien Stephen oli ollut pormestarin tyttären perään? Nuorukainen kääntyi ja marssi kohti tarjoilualuetta, jonne päästyään nosti pöydältä käteensä lasin vettä ja joi sen siinä samassa hetkessä. Hän etsi epätoivoisesti jonkinlaista pelastusta tältä tylsyydeltä, mutta ikävä kyllä ei näyttänyt löytävän sitä.

”Nuoriherra Harte!” joku tokaisi hänen viereltään ja Jamie kääntyi, vaikkakin oli kyllästynyt jo juhlien alkumetreillä.

”Herra Davies”, Jamie sanoi kumartaen jälleen kohteliaasti. ”Kuinka vaimonne voi?”

”Oikein hyvin, oikein hyvin”, pukinparran omaava mies totesi hymyillen. ”Hän jäi kotiin, sillä pelkää näyttäytyä ulkona näin lähellä laskettua aikaa.”

”Hyvä, ettei hän ainakaan vaaranna itseään”, Jamie sanoi hymyillen teennäisesti.

”Miten oma perheenne jaksaa?” herra Davies kysyi. ”Näin isänne ja äitinne ohimennen äskettäin, mutta en ehtinyt vielä keskustella heidän kanssaan.”

”Mainiosti, kiitos kysymästä”, Jamie nyökäytti.

”Vallan mainiota”, herra Davies hymyili ja näytti huomaavan jonkun toisen – ilmeisesti Jamieta arvokkaamman keskustelukumppanin – kauempana. ”Ah, herra Noll!”

Pukinpartainen, ohimoiltaan jo hiukan harmaantunut mies lähti oitis kohti hiukan Jamieta vanhempaa James Nollia. Jamie tunsi tämän miehen melko hyvin ja oli tavannut tämän useaan otteeseen. James Noll kun sattui olemaan heidän pahimman kilpailijansa, Hans Nollin, pojista vanhin. Jamie katsahti tähän jokseenkin ylimielisesti ja kylmästi, mutta onnekseen James ei tätä huomannut, vaan keskusteli iloisesti herra Daviesin kanssa. Jamie huokaisi syvään ja katseli tyhjään lasiinsa, joskin nosti katseensa pian, kun kuuli pientä kolinaa.

”Oi, olen todella pahoillani”, hän kuuli jonkun pahoittelevan ja hymähti.

Luodessaan uudemman katseen tähän tihutyöntekijään, Jamien silmät kirkastuivat ja laajenivat hienoisesta yllätyksestä. Kauempana seisoi piirteiltään hänelle varsin tuttu tyttö, joskin tällä kertaa hänen suklaanruskeat hiuksensa eivät olleet palmikolla, vaan niistä oli tehty siisti nuttura, johon oli kiinnitetty muutamia koristeita. Yllään tällä oli ruusunpunainen, yksiolkaiminen mekko, joka laskeutui tytön ihoa pitkin lantiolle asti, jonka jälkeen se laskeutui hieman vapaammin nilkkoihin asti. Jamien huulilla kävi pieni virne, ennen kuin hän lähti kulkemaan kohti tätä.

”Oi, anteeksi”, tyttö pahoitteli astuttuaan jonkun jalalle.

Tämän jälkeen Jamie näki, kuinka tyttö käveli kohti pimeintä mahdollisinta nurkkaa, jossa saisi olla mahdollisimman näkymätön. Jamie tunsi pientä myötätuntoa tätä kohtaan, sillä tuskin kovin moni odotti juhliin saapuvan sellaista kävelevää epäonnea, kuin Adrianna Drake. Mutta siellä hän oli kuitenkin. Jamie kulki hymyillen tämän luo ja pysähtyi tämän selän taakse. Adrianna tuijotti ulos kaupungin iltaan hieman haikeamielisenä. Tämä ei ainakaan näyttänyt huomaavan Jamien läsnäoloa, joten poika ajatteli tehdä sen selväksi.

”Ei se nyt noin surkeaa voi olla”, Jamie totesi.

”Anteeksi?” Adrianna kysyi kääntyen ympäri ja hätkähtäen sitten yllätyksestä. ”Jamie!”

”Sinut olisin viimeiseksi uskonut näkeväni täällä”, Jamie totesi, mutta ymmärsi kommenttinsa olevan tulkittavissa myös hiukan väärin. ”Ei siis sillä, ettenkö olisi halunnut nähdä sinua täällä, mutta… et vaikuta ihmiseltä, joka viihtyy tällaisissa paikoissa.”

”Nytkö sinä teet minusta olettamuksia?” Adrianna kysyi kurtistaen kulmiaan. ”Ehkä minä en ole mikään juhlien prinsessa tai säihkyvin timantti, mutta oletatko sinä silti, etten viihtyisi?”

Jamie kohotti kulmiaan hyvin tietoisesti siitä, että Adrianna itse oli hakeutunut syrjäiseen nurkkaan kauas muista ihmisistä piiloutuakseen kaikelta huomiolta. Adrianna huokaisi syvään tajutessaan, että ehkä hän oli turhankin läpinäkyvä. Mutta minkä hän sille voi, jos hänen vanhempansa päättivät tällä kertaa ottaa hänet mukaansa mitään kysymättä?

”Hyvä on, olet oikeassa”, tyttö myönsi. ”Riittääkö?”

”Toki”, Jamie sanoi hymyillen. ”Mutta mitä sinä täällä teet, jos et kerran pidä juhlista?”

”Vanhempani ovat täällä”, Adrianna selitti.

”Ja heidänkö käskystään olet täällä?” Jamie ihmetteli. Nojaa, olihan hänkin omien vanhempiensa painostuksesta, mutta se ikään kuin kuului hänen asemaansa.

”Tavallaan”, Adrianna myönsi heilauttaen päätään puolelta toiselle. ”Eipä minulla ollut paljon valinnanvaraa, kun isä sanoi minulle kaksi tuntia ennen juhlia ’sinä lähdet tänään kanssamme juhliin’.”

”Tiedän tunteen”, Jamie myönsi.

Adrianna naurahti ja katsahti ympärilleen. Toistaiseksi hän oli turvassa kaikenlaisilta keskusteluilta, sillä hänen vanhempiaan ei näkynyt missään. Adrianna ei millään muotoa välittänyt olla huomion keskipisteenä, varsinkaan tällaisissa juhlissa ja eiköhän hän ollut jo vetänyt tarpeeksi huomiota itseensä kömmähdyksillään. Jamie puolestaan katseli jonnekin aivan muualle. Nimittäin lattialla tanssivia pareja, joita oli ihan kiitettävästi. Hän käänsi katseensa Adriannaan, jonka katse tuntui kuitenkin hapuilevan jossakin muualla.

”Haluaisiko neiti tanssia?” Jamie kysyi kohteliaasti ja Adrianna käänsi katseensa häneen yllättyneenä.

”Anteeksi kuinka?” tyttö kysyi.

”Haluaisitko tanssia?” Jamie kysäisi uudestaan alkaen kohta uskoa siihen, että tyttöä oli joko vaikea vakuuttaa tai sitten tämä oli puolikuuro.

”Minäkö?” Adrianna kummasteli.

”Näetkö muita tässä lähellä, joita olisin pyytänyt tanssimaan?” Jamie naurahti.

”Mutta minä…”, Adrianna änkytti.

”Tule nyt vain”, Jamie suostutteli ja tarttui Adriannaa kädestä.

”Hyvä on”, Adrianna huokaisi. ”Mutta minä varoitan sinua, olen…”

”Katastrofi”, Jamie piruili virnistäen. ”Tiedän.”

Adrianna mulkaisi tätä vihaisesti, mutta antoi pojan johdattaa itsensä tanssilattialle, jossa juurikin sillä hetkellä kappale vaihtui, mutta laji pysyi samana: valssi. Jamie pysähtyi tyhjään kohtaan asettaen toisen kätensä Adriannan selän taakse ja toisen hän kietoi tytön toiseen käteen. Sen jälkeen hän antoi rytmin viedä ja vei Adriannaa mukanaan.

”Mitä te itse asiassa teette täällä?” Jamie päätti kysyä tanssiessaan.

”Äitini on sairaalan apulaisjohtaja”, Adrianna selitti katsellen välillä alaspäin. ”Jos toinen sairaala saadaan pystytettyä, hänestä tulee luultavasti sen johtaja.”

”Mielenkiintoista”, Jamie hymähti.

”Kuinka niin?” Adrianna ihmetteli.

”Isäsi on poliisipäällikkö ja äitisi sairaalan tuleva johtaja”, poika tuumi ja katsahti hetkeksi muualla, mutta hänen vanhempansa ja veljensä olivat kadonneet ihmismassaan. ”Mikä sinusta mahtaa tulla?”

”Eläinlääkäri”, Adrianna vastasi.

”Eläinlääkäri?” Jamie kysyi varmistaakseen ja naurahti. ”Jatkat äitisi jalanjäljissä.”

”Aivan kuten sinä isäsi”, Adrianna tokaisi vastaan.

”Oletko käynyt Invernessissä usein?” Jamie kysyi ja Adrianna pudisti päätään.

”Ei, tämä on vasta kolmas kerta”, tyttö vastasi.

”Sinä et siis ole nähnyt Invernessiä yöllä?” poika kysyi kurtistaen kulmiaan hiukan.

”En”, Adrianna naurahti. ”Miten se liittyy tähän kaikkeen?”

”Haluaisitko kenties hetkeksi aikaa pois tästä tungoksesta ja kuumuudesta?” Jamie kysyi.

”Mitä sinulla on mielessäsi, Jamie?” Adrianna kysyi.

”Vau. Olet oppinut käyttämään etunimeäni”, Jamie hullutteli ja Adrianna tuhahti. ”Haluan näyttää sinulle jotakin.”

”Mitä?” tyttö ihmetteli.

”Tule”, poika sanoi ja veti Adriannan mukanaan pois tanssilattialta kohti portaita ja etuovea.

”Jamie…”, Adrianna yritti esittää vastalauseen. ”Toimittajat ovat yhä etuovella. Minä en halua joutua heidän kynsiinsä.”

Jamie pysähtyi hetkeksi miettimään. Hänen isänsäkään tuskin oli kovin iloinen, jos seuraavan päivän lehden otsikossa komeili huhu salaromanssista poliisipäällikön tyttären kanssa. Jamie oli aiemminkin ollut – itse asiassa monta kertaa – Invernessin raatihuoneella ja etuoven lisäksi poispääsytienä olivat paloportaat, jotka olivat rakennuksen takana.

”Tule, tiedän oikotien”, Jamie sanoi riuhtaisten Adriannan mukaansa.

Muutaman käytävän kautta heidän edessään olivat paloportaat, jotka kiertyivät ylös asti. Onnekseen juhlasali oli toisessa kerroksessa, joten he joutuivat laskeutumaan vain pienen matkan alas. Kun he olivat päässeet turvallisesti maan kamaralle, Jamie alkoi johdattaa Adriannaa omalle lempipaikalleen Invernessissä. Se ei ollut kovinkaan kaukana raatihuoneesta, vaan itse asiassa erittäin lähellä sitä. Se oli Invernessin puisto ja sen peilityyni lampi. Edes Foyersin puisto ei vetänyt vertoja sille näylle. Jamie ohjasi Adrianna yhdelle puiston penkeistä ja istahti itse tämän viereen.

”Täällä on kaunista”, Adrianna huokaisi hymyillen ja katsoi lampea.

”Tämä on ehdottomasti Invernessin kaunein paikka”, Jamie sanoi. ”Ja nimenomaan yöllä. Äänet eivät kantaudu tänne niin hyvin puiden suojan vuoksi. Ja paikka on muutenkin leppoista.”

”En ihmettele yhtään, miksi pidät Invernessistä niin paljon”, Adrianna sanoi hieroen käsivarsiaan.

”Onko sinulla kylmä?” Jamie kysyi heti huomattuaan tytön eleen.

”Voi ei, ei”, Adrianna naurahti, mutta Jamie riisui jo omaa päällystakkiaan.

”Ota tämä”, Jamie sanoi asetellen sen Adriannan olkapäille.

”Kiitos”, Adrianna sanoi nyökäten ja hymyili, eikä hän suinkaan raaskinut sanoa, ettei hänellä kovin kylmä ollut, sillä Jamien huolehtiva ele oli ollut jotenkin niin… lämmin.

Adrianna tuijotti hetken aikaa lampea ja sen pinnasta heijastuvia tähtiä. Kuutamoa ei sinä yönä ollut lainkaan, mutta tuhannet pienet tuikut toivat valoa pimeään huntuun. Tyttö hymyili itsekseen ja Jamie tuijotti häntä. Jamie tuijotti Adriannaa kuin lumoutuneena jostakin taiasta. Tätä ei pitänyt tapahtua. Mutta ehkä hän saisi vielä uskoteltua itselleen, että Adrianna piti häntä ystävänään, ei minään muuna. Ja jos se kävisi liian tiukaksi – Jamie ei edes halunnut kuvitella sitä, jos hän itse olisi aiheuttanut Adriannalle mielipahaa viemällä tältä ystävän. Hän ei ymmärtänyt kuinka oli niin pienessä ajassa voinut menettää jonkin osan itsestään tuolle jumalaiselle olennolle, joka ei edes ollut hänen lajiaan. Mutta jokin Jamiessa halusi suojella tuota epäonnista, mutta niin hyväsydämistä tyttöä kaikilta vaaroilta. Oli itse asiassa halunnut jo siitä lähtien, kun hän oli pelastanut Adriannan ensimmäistä kertaa. Jamie heräsi kohta omista kuvitelmistaan ja ravisti päätään. Herää Jamie, hän ei ole sinua varten. Hän on ihminen.

Adrianna käänsi katseensa poikaan hymyillen ja jos Jamie koskaan olisi punastunut, hän olisi luultavasti punastunut sillä hetkellä. Siitä hän sai kiittää onneaan, että hän nolostui hyvin harvoin. Kaikki oli selitettävissä järjellä – myös se, miksi Adrianna veti häntä puoleensa.

”Kiitos”, Adrianna kiitti toistamiseen.

”Eipä kestä”, Jamie hymähti ja käänsi katseensa myös lammelle.